55342cbae1.jpg

Onko siitä tosiaan jo vuosi, kun olimme samalla porukalla katsomassa Suomenlinnassa erinomaista Täällä Pohjantähden alla -näytelmäsovitusta? On.

Tuntematon sotilas on tietenkin looginen jatko Pohjantähdelle, sillä tarinan keskushenkilöksi ja kertojaksi on nostettu kirjaakin enemmän Koskela, Pohjantähden torpparien poika. Kertojahahmo - samoin kahden lotan käyttö samassa tehtävässä - antaa samalla mahdollisuuden sisällyttää mukaan alkuperäisestä Tuntematon-julkaisusta karsittuja kannanottoja, jotka saatiin suuremman lukijakunnan tietoon Väinö Linnan kuoleman jälkeen julkaistussa Sotaromaani-versiossa.

(Hmmm. Oikeastaan aika irvokas ajatus, että minun kuolemani jälkeen julkaistaisiin isolla kohulla vaikkapa Nedujen ensimmäinen käsikirjoitusversio. Onneksi en ole Linna eikä minusta varmaankaan sellaista koskaan tule.)

Tuntematon on siinä mielessä hankala tapaus, että useimmilla katsojilla on valmiiksi aika vahva mielikuva tyypeistä ja tapahtumista. Edwin Laineen erinomaista elokuvaa on pakkosyötetty kansakunnan tajuntaan vuosikymmenien mittaan perin tehokkaasti, ja kyllähän sitä Mollbergin versiotakin yritettiin. (Mollberg-tulkinta tajusi ainakin yhden seikan, missä Laine mokasi: Laineen korpisoturit olivat selvästi aivan tolkuttoman liian vanhoja ollakseen talvisotaa käymättömiä aloittelijoita. Mollen konekiväärikomppania näytti juuri sellaisilta kakaroilta kuin sen on oikeasti täytynyt olla - ja jollaisia myös kirjan hahmot juttujensa perusteella olivat.) Tietyt kohtaukset on pakko olla mukana, sutkautuksineen. Niin ne olivatkin - paitsi kännikohtauksen "messersmitit": Marskin syntymäpäivä oli toteutettu odottamattoman oivaltavalla, vinkeällä tavalla.

Miehistön hahmot noudattelivat suhteellisen tuttuja latuja - Janne Reinikaisen Rokka ehkä vähän turhankin paljon. Upseeristo jäi ehkä Linnaa ja elokuvia kliseemäisemmäksi porukaksi. Näytelmän Lammio oli lähes ainoastaan pikkumainen ja hienosteleva, tyhmä simputtaja siinä missä Linna teki selväksi myös sen, että tositilanteessa hän oli rohkea, paikkansa täyttävä mies. Linnahan ei sortunut paperinohuisiin stereotyyppeihin, vaan tehki hahmoistaan moniulotteisia, uskottavia ihmisiä. Silti on erittäin hyvä, että näytelmä toi niin vahvasti esiin upseeriston naiivin uhon ja silmittömän, sokean uskon Saksan voittoon (ja Suomen voittoon Saksan läheisimpänä ja jaloimpana liittolaisena). Näinä Nato- intoilun aikana on hyvä muistaa, että on sitä ennenkin hypätty varmalta näyttävän voittajan kelkkaan ja tultu verissä päin takaisin. Jos on tultu. Niin monien pää halkesi, kun Helsingin herrat takoivat sitä Karjalan mäntyyn.

Kaiken kaikkiaan vallan onnistunut näytelmä vaikeasta (kulttuuri)historian aiheuttamasta painolastistaan huolimatta. Sodankäyneen kirjailijan omien kokemusten synnyttämä pasifismi tuli asiaankuuluvasti esiin.

637243085f.jpg

(kuvat Ryhmäteatterin sivuilta)