Taru Väyrynen herättää jälleen ajatuksia. Hän pohtii blogimerkinnässään "Eleusiin tie" kustannustoimittamista. Hänelle on tärkeää, ettei kukaan toinen pääse jättämään "kädenjälkeään" hänen omaan tekstiinsä:

Kuka muu taiteilija kuin kirjailija muuten antaisi toisen "korjailla" teoksiaan? Enpä usko, että esimerkiksi kuvataiteilija hyväksyisi, että joku "parantelee" hänen maalaustaan. Ehdottaa voi, mutta ainakin minä haluan itse huolehtia toteutuksesta.

Niin, miten on?

Musiikin puolella on tietysti maailman sivu toiminut laulaja/lauluntekijöitä, jotka esittävät omia teoksiaan ilman toisten apua. Viime vuosina on muuttunut mahdolliseksi tehdä hyvinkin elaboraattia ja monisoittimista musiikkia yksin: sitä olen itsekin harrastanut. (Esimerkkinä tämä uusi versio "Valkeaa"-kappaleesta, jonka työstin alkukesän mittaan. Kitarat, basso ja laulut ovat minun esityksiäni, "rummut" ja "kosketinsoittimet" ovat ns. koneilla soitettuja.) Suurimman osan musiikin historiaa kysymys on ollut kuitenkin järjestään monen taiteilijan yhteistyöstä. Klassisella puolella itse esiintyvä säveltäjä on viimeisten muutaman sadan vuoden aikana ollut suorastaan harvinaisuus, samoin säveltävä sopraano tai patarumpali. Ilman esittäjää säveltäjän musiikkia ei kuitenkaan ole olemassa - nuottikirjoitushan ei ole musiikkia, vaan pelkkä apuväline, jota ilman suurin osa muista musiikkityyleistä tulee erinomaisen hyvin toimeen.

Näissä muissa musiikkityyleissä esittäjän mahdollisuudet ja oikeudet "korjailla" säveltäjän työtä ovat vieläkin laajemmat ja itsestäänselvemmät. Sävellys ja sanoitus ovat pelkkä luonnos, jonka pohjalle luodaan joka kerta (toivon mukaan) erilainen ja asiaa eri kantilta katsova teos. Levytysprosessissa esityksen jälkeen astuvat usein kuvaan mukaan tuottaja ja miksaaja, jotka vielä muokkaavat kokonaisuutta oman taiteellisen näkemyksensä mukaisesti - usein esittäjän ja joskus säveltäjänkin kanssa yhdessä: on kuitenkin (lähes) itsestään selvää, että jokaisella prosessiin osallistujalla on oikeus ja velvollisuus antaa mukaan oma luova panoksensa.

Myös tanssiteokset ovat miltei järjestään ryhmätyötä. Jotkut tanssijat ovat myös koreografeja, mutta hyvin harva säveltää lisäksi itse tanssiteoksensa musiikin.

Hyvillä esiintyjillä esityksen sisältö - oli se sitten tanssia, laulua tai soittoa - reagoi voimakkaasti myös siihen miten yleisö reagoi, ja saattaa muuttua yleisön reaktioiden perusteella eri esityskerroilla hyvinkin erilaiseksi. Näin taitelilija(t) päästävät aivan tietoisesti ja tarkoituksella hyvin suuren ja hyvin koulimattoman ihmisjoukon "parantelemaan" teoksiaan.

Arkkitehtuurissa monen tekijän mukanaolo on aivan yhtä itsestään selvää. Toisinaan tällä taiteenalalla kuitenkin ponnahtaa esiin ns. "neroja", jotka haluavat estää ketään muuta vaikuttamasta lopputulokseen. Valitettavasti. Minulle helsinkiläisenä Alvar Aalto on tietysti kaikkein karmaisevin esimerkki tällaisesta nerouspelleilystä. Tuloksena on vesivahinkoisia, ympäristöönsä ja arktiseen ilmastoon täysin sopimattomia töherryksiä, joiden akustiikka on järjestään ala-arvoinen.

Melkoinen osa maalaustaiteen menneiden vuosisatojen "mestareista" on ollut enemmän tai vähemmän työpajoja, joiden toimintaa kyseinen mestari on ehkä valvonut. Parhaimmillaan mestari on ehkä "parannellut" oppilaiden työtä muutamalla viimeistelevällä vedolla, pahimmillaan tyytynyt sutaisemaan nimikirjoituksensa alanurkkaan tavaramerkiksi, joka on nostanut lopputuloksen myyntihintaa.

Ja niin edelleen. Yksinäisen neron myytti lienee jonkinlainen 1800-luvun romantiikan muotikeksintö, joka saisi pikku hiljaa painua muistojen roskalaatikkoon. Taiteeseen, kirjallisuuteenkin, kaivattaisiin pikemminkin tervettä käsityöläishenkeä ja ryhmätyön arvon tunnustamista.

Kirjallisuuden puolella on joitakin helmiä, jotka tosiaan ovat, alusta loppuun, pelkästään suuren taiteilijan tekemiä. Franz Kafka tulee ensimmäisenä mieleen - mutta hän ei halunnutkaan tekstejään julkaistaviksi, vaan vaati niiden polttamista. Luultavasti useimmat meistä olisivat täysin hukassa ilman terveellistä vuorovaikutusta ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajien kanssa. Tällä viikolla painoon lähtevä Nedut olisi kiistatta paljon huonompi kirja, jos en olisi luettanut sitä joukolla ihmisiä, jotka uskalsivat esittää kritiikkiä, korjausehdotuksia ja parannusideoita. Osan ideoista kelpuutin, osa synnytti uusia ideoita, osa olisi vienyt kirjaa sellaiseen suuntaan, mihin en sitä halunnut viedä. Lopputulos on silti minun kirjani. Minun visioni kirjasta ja sen sanomasta välittyisi lukijalle taatusti paljon huonommin, mikäli painoon olisi lähtenyt sellainen versio, jota kukaan ei ole lukenut tai kommentoinut.