Eilen Espoon kaupunginvaltuusto sitten lopulta hyväksyi metron rakentamisen kaupunkiinsa - tosin ei minkä tahansa metron, vaan vaatimuslista oli tietenkin laadittu vähän samassa hengessä kuin mitä klasaripuolen muusikot ovat aina vaatineet musiikkitaloiltaan: meille vain parasta, parhaalle paikalle, ja muut saa maksaa!

Epäilen, että länsimetro kyllä juuttuu vuosien valitusrumbaan, ennen kuin ensimmäistäkään lapionpistoa päästään tekemään.

Itse olen aina ollut metroliikenteen ystävä. Osittain taustalla on 70-lukuinen Lontoo-faniuteni: viimeistään abikesänä 1979 kaupungissa kielimatkalla vietetyt kolme viikkoa opettivat, mikä on näppärin tapa päästä paikasta toiseen niin isossa kaupungissa. Kun Helsingin aika paljon vaatimattomampi metro koekäynnistyi 80-luvun alussa, hyppäsin Kontulan-bussista usein pois Itäkeskuksessa jatkaakseni kiskoja pitkin vielä siinäkin vaiheessa, kun suora bussiliikenne keskustaan oli käytössä. Itäväylän ruuhkissa oli istuttu ihan tarpeeksi jo siihen mennessä. Meillä kontulalaisillahan oli ollut sentään vielä helppoa bussiliikenteen aikoina, koska asuimme linjojen päätepysäkkien tuntumassa. Itäkeskuksen tienoilla asuvat tuttavat joutuivat varaamaan aamuisin matka-aikaan ylimääräisen puolituntisen, koska suurin osa busseista pyyhälsi jo siinä kohtaa vauhdikkaasti pysäkin ohi TÄYNNÄ-valoa vilkutellen. Sittemmin asuin monta vuotta Itäkeskuksen HOASin talossa Asiakkaankadulla ja viereisessä Väinö Tannerin säätiön vuokratalossa Kauppakartanonkujalla (ja sen jälkeen reilun vuoden Vuosaaressa, silloin vielä liityntäliikenteen päässä), joten pysyin edelleen aktiivisena - ja tyytyväisenä - metronkäyttäjänä.

Elämä vei sitten toisiin kaupunginosiin, mutta metrolla matkustan edelleen mielelläni. Jos lähden vaate- ym. ostoksille yhtään pidemmälle, todennäköisesti hyppään Tapanilan bussista Sörnäisissä ja jatkan Itäkeskukseen. Jos, luoja armahtakoon, olen jostakin syystä liikkeellä autolla ja pitäisi piipahtaa keskustassa, todennäköisimmin lyön peltilehmän parkkiin Itäkeskukseen ja jatkan matkaa metrolla. Keskusta-autoilu on sellainen perverssin masokismin laji, johon en ole koskaan tuntenut minkäänlaista viehätystä. Minulla on ylellinen onni asua kaupungissa, missä asiansa pystyy hoitamaan sujuvasti autoa omistamatta, ja tällaisesta ylellisyydestä pidän oikein mielelläni kiinni.

Joten, espoolaiset ystävät: Tervetuloa porukkaan!

Päivän äänilevy: Michelle Shockedin Arkansas Traveler vuodelta 1991, jota en ole kuunnellut vuosiin. Levyn kolmosraita "Secret to a Long Life" sattui kuitenkin herätessä soimaan päässä ja leppoisa juurikantritunnelma sopi muutenkin rauhalliseen, kauniiseen aamuun.