Aamun tunnelma tuntui kaipaavan tietynlaista, puoliakustista tunnelmaa, joten käsi tarttui cd-hyllyä hapuillessaan Rokia Traorén kolmen vuoden takaiseen kolmanteen albumiin Bowmboï, jonka jälkeen on ilmestynyt myös erinomainen konsertti-DVD Live in Paris. Suosittelen molempia. Rokia Traoré lasketaan Oumou Sangaren tavoin etelämalilaisesta Wassolousta nimensä saaneeseen väljään naisartistien ryhmään, jonka musiikin sanoma on paikallisesta näkökulmasta suhteellisen radikaali, jopa feministinen*. Sanomalle on epäilemättä maassa runsaasti tarvetta. Jonkinlaisen kuvan muusikon elämästä Malissa saa vaikkapa Banning Eyren kirjasta In Griot Time (Temple University Press, 2000), jossa amerikkalaiskitaristi kertoo Bamakossa paikallisen muusikon opissa viettämästään vuodesta.

Niin monen muun tavoin kiinnostukseni malilaisiin laulajiin ja lauluntekijöihin sai alkunsa Ali Farka Touresta. Satuin kuulemaan radiosta joskus 1980-luvun lopulla "Amandrain", jonka live-versio oli vastikään julkaistu World Circuitin ensimmäisellä AFT-levyllä Ali Farka Toure (1987, nyt kun levykannesta tarkistin). "Amandrai" kolahti välittömästi: se tuntui olevan niin lähellä bluesin ydintä kuin kukaan voi päästä olematta John Lee Hooker. Myöhemmin tietysti selvisi, että Hooker ja Toure ovat ammentaneet osittain samasta lähteestä, maantieteellisestä välimatkasta huolimatta, ja kehittäneet juttuaan itsenäisesti. Kumpikaan ei ole mikään mekaaninen perinteen toistaja. Toure tunsi hyvin Hookerin(kin) musiikkia, ja joidenkin tietojen mukaan kaksikko soitti yhdessä Pariisissa joskus 1970-luvulla. Toure kuitenkin sai nopeasti tarpeekseen itseensä liitetyistä "Länsi-Afrikan John Lee Hooker" -määreistä, eikä ihme. Tuskin Hookerkaan siitä tykkäsi.

Touren levytuotanto pysyi tavattoman tasokkaana viime maaliskuussa tapahtuneen kuoleman jälkeen julkaistuun Savane-albumiin asti. Oikeastaan tuotannon heikoin lenkki on se tunnetuin: Ry Cooderin ja muiden amerikkalaismuusikoiden kanssa julkaistu Talking Timbuktu (1994). Syy on sama, miksi Hooker kuulostaa niin paljon paremmalta soololevyllään, ilman niitä kammottavia boogiebändisäestyksiä: molempien kitaristi-laulajien monisyinen, herkkä ja nestemäisen vuolaasti soljuva rytmiikka kangistuu, kun taustalle ängetään mekaanisempaan komppiin tottunut rumpali. (Vaikkei Cooderin bändin Jim Keltner sentään mikään ihan puukorva ole, niin ei hänen soittonsa kyllä Touren taustalla toimi ollenkaan.)

Touren jälkeen oli helppo kiinnostua monista muistakin malilaisartisteista: Boubacar Traoré, Lobi Traoré, Oumou Sangare, Amadou & Mariam... suurin malilaistähti Salif Keita teki niin paljon synteettisemmän kuuloista kamaa, ettei se jaksanut juurikaan innostaa. Viime aikoina tyyli on tosin vaihtunut orgaanisempaan ja ilmavampaan, keväisellä keikalla oli todella mainio meininki. Joskus Viiskulman Digeliuksessa käydessäni pengoin "Mali"-laaria ja törmäsin levyyn, jossa tuntui olevan kaikki oikeat ainekset: laulaja/lauluntekijä puoliakustisen, vähän pelkkää kitara ja perkussionisti -säestystä isompi bändi. Kyseinen levy oli Habib Koitén ja Bamada-yhtyeen kakkosalbumi Ma Ya (1999), enkä parempaa poimintaa olisi voinut varmaan tehdäkään. Koitén laulut ylittävät erinomaisesti kielimuurin, ja hän on kaikenlisäksi kiinnostava kitaristi, joka on kehittänyt ihan omaa juttuaan elektroakustisen kitaran nasaalille soundille - sille, jota useimmat kitaristit yrittävät hampaat irvessä muokata "oikean" akustisen kitaran soundiksi.

Toinen bändisuosikki on Pohjois-Malin tuaregiyhteisön piiristä kohonnut Tinariwen, jonka olen onnistunut näkemään keikalla pariinkiin otteeseen. Ensimmäinen kerta oli Roskilden festivaaleilla, jossa on aina mukava mennä katsomaan bändejä, joista ei ole koskaan kuullutkaan - päälava on aivan liian iso, että siellä hengailevia supertähtiä jaksaisi kovin usein katsella videomonitorista. Tinariwenin kohdalla veti tietenkin sana "Mali", eikä bändi totisesti ollut pettymys. Jyrkän näköiset, perinnekaapuihin pukeutuneet, kasvonsa peittävät miehet (ja paljaspäin esiintyneet naiset) soittivat ja lauloivat tanakan setin parilla sähkökitaralla, sähköbassolla ja huikealla, vesipaljussa kelluneella lyömäsoittimella. Tuon keikan jälkeen kesti lähes vuoden jäljittää bändin ainoa siihen asti ilmestynyt albumi The Radio Tisdas Sessions. Vaiva kannatti. Kakkosalbumi Amassakoul löytyi sitten ihan tavallisesta nettikaupasta. Suosittelen ehdottomasti - olen huono ennustaja mutta voisin veikata että tuota levyä pidetään tulevina vuosikymmeninä yhtenä tämän dekadin tärkeistä albumeista. Toinen keikka oli vuosi sitten Huvilateltassa. Kokoonpanossa oli tapahtunut muutoksia, tyyliä oli vedetty ehkä hieman "rokimpaan" päin, mutta homma toimi todella hienosti.

Jossakin vaiheessa on varmaankin pakko ruveta tutkiskelemaan tuaregiyhteisöä enemmänkin. Porukkahan on geneettisesti aika kirjavaa - Tinariweninkin soittajistosta näkee hyvin, että esi-isiä on tullut sekä berberien että "mustan" Afrikan suunnalta - mutta silti tuaregit ovat säilyttäneet omaleimaisuutensa pitkään. Olen siinä käsityksessä, että yhteisö olisi ainakin  jossain määrin matrilineaarinen (en muista mistä tieto tai luulo on peräisin), mikä sekin on kiinnostavaa vahvasti pariarkaalisten ja -lineeaaristen kulttuurien puristaessa joka suunnalta.

* Itselläni ei ole juurikaan feminismi-sanaan liittyviä negatiivisia varauksia, vaikka tiedän että monilla on - niilläkin jotka minun kannaltani katsoen ovat feministejä ja muutenkin ajatusmaailmaltaan lähellä sekä minua että sitä miksi minä feminismin miellän. Tätä voisi ehkä joskus pohtia enemmänkin.