Tuossa kesemmällä Kiiltomadon keskustelupalstalla nimimerkki "blaukaija" valitteli, ettei hänellä ollut enää pääsyä lapsuudenkotiinsa elvyttämään muistojaan. Vastasin ehkä vähän tylystikin, että edelleen olemassa oleva ja jonkun läheisen hallussa oleva lapsuudenkoti alkaa olla nykyään jo harvinaisuus. Harva meistä on enää kotoisin maatilalta, ja harva maatilakaan on enää oman perheen hallussa. Maanviljelykulttuurin muutaman tuhannen vuoden paikkasidonnaisuuden jälkeen ollaan taas palaamassa ihmiselle luonnollisempaan liikkuvaan elämään, jossa lapsuus(kin) vietetään monissa erilaisissa maisemissa - ja monissa erilaisissa yhteisöissä.

Kirjailijalle ei ole tärkeää, että on tietynlaisia elämänkokemuksia: maatalon pihapiiristä, keskustan jugendtaloista tai kalliolaisesta keskikaljabaarista voi toki kirjoittaa, mutta niistä ovat kirjoittaneet kaikki muutkin. Hyllymetrikaupalla. Kirjailijalle on tärkeää, että on elämänkokemuksia, joista ammentaa. Erilaisia elämänkokemuksia. Pohjimmiltaan tieteiskirjallisuuskin kertoo kirjoittajansa ja hänen yhteisönsä elämän kokemuksista, toiveista ja peloista. Mahdolliseen toiseen aikaan, paikkaan tai toisenlaiseen historiaan sijoittaminen tekee toiveet ja pelot -osastosta ehkä jopa alastomampaa ja rehellisempää kuin "realistisen" fiktion (varsinainen oksymoroni tuokin) totuuden teeskentely.

Nedut tulee (ainakin tällä tietoa) sijoittumaan (noin) nykyaikaan. Sen päähenkilö (joka luultavasti on myös kertoja) syntyi mielessäni eräänlaiseksi antiteesiksi Johanna Sinisalon Sankarit-romaanin Rexille. Juha Itkosen sinänsä tavattoman hienon Anna minun rakastaa enemmän -kirjan Summer Maple lisäsi vielä enemmän hinkua synnyttää vähän uskottavamman oloinen suomalainen "rocklegenda". Ei suurta suomalaista rocktähteä, vaan pieni suomalainen entinen rocktähti. Hyvin kauan olen leikitellyt myös ajatuksella pistää tämä päähenkilöni asumaan Vantaan Korsoon, missä itse asuin seitsemisen vuotta 1990-luvulla. Tästä syystä kävin sitten eilispäivänä vaeltelemassa tutuilla nurkilla ja räpsimässä kameran muistikortin täyteen omien muistojeni tueksi, turvaksi ja ojennukseksi.

Tuttujen kävelyreittien näkeminen herätti ristiriitaisia tunteita. Vaikka Korson pientaloalue on melkoisen viehättävää ja rauhallista seutua - nykyiset kotikulmani täällä Tapanilan takana ovat hyvinkin ramanlaista miljöötä - olivat nuo vuodet minulle itselleni aika rankkaa aikaa. Ihmissuhde-, raha-, työ- ja muiden ongelmien lisäksi (ja osin takiakin) oli päällä näin jälkikäteen itsediagnostisoiden kohtuulisen vaikea ja pitkäaikainen depressio, mikä ei em. ongelmia tietenkään myöskään yhtään vähentänyt, päinvastoin. Olinkin valmistautunut siihen, että vanhoilla kulmilla pyöriminen saattaisi tuntua hyvin ahdistavalta. Niin ei sentään käynyt, mutta tietynlainen helpottuneisuus valtasi kyllä mielen, kun lopulta hyppäsin 731-bussiin ja lähdin kohti etelää.

Olen siinä tavattoman onnellisessa tilanteessa, että elämäntilanteeni on nykyään toisenlainen, ja pystyn käyttämään vanhoja, hankaliakin kokemuksiani materiaalina oman tekstin kirjoittamiseen. Alshainin kertojahahmoista ainakin Leon Kontéssa oli hyvinkin paljon tuon ajan minua. Nedujen päähenkilössä lienee asuinpaikan lisäksi myös muita muistumia silloisesta minustan, todennäköisesti kuitenkin siitä versiosta, joka alkoi olla jo hyvän matkaa vaikeimman vaiheen paremmalla puolella. Vanhoja kävelyreittejä seuraillessani löysin myös Vallinojan länsipuolella, Tuusulan puolella sijaitsevan Kelatien pienen teollisuus- ja varastohallialueen, johon saatan hyvinkin sijoittaa joitakin kirjan tapahtumia. Ehkä piipahdan vielä nurkilla talvella, kun aloitan varsinaisen kirjoitustyön: kirjankin on tarkoitus alkaa talviyönä.

oldhaunts.jpg