Ruu haastoi meemiin: valitaan viisi hyllyä ja kerrotaan jotakin kunkin hyllyn yhdeksännestä kirjasta.

Richard Chapman: Guitar
Viime kesän käännöstyösarka on edelleen käsillä odottelemassa kirjan loppuosan vedosten tarkistamista. Syytä on - kirja tehdään valmiiseen alkuperäistaittoon, joten tekstit eivät saa venyä yhtään alkuperäistä pidemmäksi. (Kauttaaltaan nelivärikuvitettu kirja painatetaan yhdessä eri maiden kustantamojen kanssa niin, että eri kielille muutetaan vain mustassa värissä olevia tekstejä - kuvat ovat kaikilla samoilla kohdillaan. Tapa on yleinen mm. lastenkirjoissa.) Onneksi tähän uuteen kansainväliseen painokseen on saatu korjattua joitakin alkuperäisen brittipainoksen mokia: esimerkiksi Stevie Ray Vaughanin esittelyn kohdalla oli hänen isoveljensä Jimmie Vaughanin kuva. Mikäs siinä sinänsä, itse pidän 80-luvulla Fabulous Thunderbirdsissä soittanutta Jimmietä oikeastaan parempana kitaristina, mutta...
    Varsin mainio pikku johdatus kitaransoiton perusteisiin. Käännöshanke innoitti minua sen verran, että ostin lopultakin vuosia haaveilemani kaksitoistakielisen ja ryhdyin opettelemaan standardivireisellä kitaralla soittamista. Tähän asti olen päästänyt itseäni helpolla käyttämällä avoimia virityksiä, jolloin vasemman käden sointuotteista tulee helppoja. Kaksitoistakielistä ei kuitenkaan niin vain viritetä aina mielialan mukaan...

Mary Douglas: Implicit Meanings
Esseekokoelma, jonka luin kulttuuriantropologian tenttiin ja jonka luvusta "Self-Evidence" tein sitten esitelmän teoreettisen filosofian seminaariin. Esitelmä sai aikaan hyvää keskustelua, ja seminaarin vetäjä Esa Saarinen oli vielä viikkoa myöhemminkin tavatessamme sitä mieletä, että aihe oli "dynamiittia". Kirjoitin tästä "kategorioiden filosofiasta" vielä itsekin esseen, joka löytyy nyttemmin tuolta Yrttimaan sivujen Pöytälaatikko-osastolta. Tarkoitus oli jatkaa teemasta myös gradu. Erinäisistä syistä opinnot jäivät pariksi vuodeksi (taas kerran) vähän vaiheeseen. Kun yritin aloitella uudelleen ja kävin Ilkka Niiniluodon luona keskustelemassa graduaiheesta, häntä oli vaikeampaa vakuuttaa siitä, miksi joku antropologi olisi mielekäs aihe teoreettisen filosofian gradulle. Hän yritti ohjata minua Nelson Goodmaniin päin - johdonmukaista sinänsä, Douglas on kirjoittanut Goodmanista hyvinkin tärkeitä tekstejä. Olin kuitenkin tilanteessa, jossa a) joutuisin tappelemaan minua kiinnostavan graduaiheen puolesta, b) joutuisin koko gradun perustelemaan aihevalintaa ja c) jos aihe ja gradu menisivät sitten kunnialla läpi, olisin yhtäkkiä tämän filosofian ja kulttuuriantropologian rajamailla olevan kapean alueen paras asiantuntija koko maassa. Sain rimakauhun, mutta sen lisäksi sain samaan aikaan myös kipeästi kaivattua palkkatyötä. Joten lopputulos oli arvattavissa.
    Olen tosin edelleenkin sitä mieltä, että aihe olisi tutkimisen arvoinen (ellei sitä sitten ole tutkittu viimeisen kymmenen vuoden aikana - en ole seurannut). Filosofiahan on tiede yleisistä asioista. Kulttuuriantropologia voi selvittää, mitkä asiat ovat kulttuurista riippumattomia, yleisiä asioita. Joten kulttuuriantropologian pitäisi olla filosofian kannalta erittäin kiinnostavaa.

Lao Tzu: Tao Te Ching
Minulla pyörii nurkissa erinäisiä versioita taolaisuuden perusteoksesta sekä useina suomennoksina että englanninnoksina. Tämä kovia kokenut ja näköjään kerran pari läpikastunut Penguin-pokkariversio sattui olemaan sinologia-aiheisen hyllyn yhdeksäntenä.
    Mitäpä tästä sanoisi? Se mitä Dao de jingistä voi kirjoittaa, ei kerro koko kirjasta mitään. Lukekaa itse. Mutta ei kannata lukea tätä juuri ennen kuin pitäisi itse kirjoittaa jotakin. Niukka tyyli, jossa kaikki asia on rivien välissä, ei tee hyvää oman tekstintuotannon ymmärrettävyydelle...
   Jossakin vaiheessa suunnittelin, että tatuoin toiseen käteeni Dao de jingin alkusanat Tao, joka voidaan sanoin ilmaista, ei ole muuttumaton Tao ja toiseen käteen Ludwig Wittgensteinin Tractatus logico-philosophicuksen päätössanat Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. Ajatus kieltämättä viehättää edelleenkin. Sitten olisi koko maailma hanskassa.

Jules Verne: Nautilus
Tämä on keskimmäinen osa kolmeen osaan jaetusta Verne-suomennoksesta  Sukelluslaivalla maailman ympäri, murtuillut ja räjähtänyt Kariston punakantinen pokkariversio vuodelta 1968. Kirjan kunnostakin voi päätellä, että sitä on nuorna luettu paljon...
   Vernehän käytti (hyvin pitkälti itse kehittämänsä) sf:n teemoja usein eräänlaiseen valistuskirjallisuuteen: salaperäisen kapteeni Nemon sähkökäyttöisen sukellusveneen avulla valistettiin nuorta lukijakuntaa sähkön mahdollisuuksien lisäksi ennen kaikkea merentutkimuksen saavutuksista. Mutta Verne osasi kirjoittaa kunnon seikkailuja, teksti ei tuntunut miltään pystysormiselta valistuskirjallisuudelta.
    Vernellä on myös avoimen yhteiskuntakriittisiä kirjoja. Sukelluslaiva ei suoranaisesti kuulu niihin, vaikka siinäkin vilahtaa Nemon hahmon ja toimien kautta syvää kritiikkiä Britannian imperialismia kohtaan. Sitä ei kuitenkaan nosteta erityisen esille kuin muutamassa, hätkähdyttävässä kohtauksessa. Tarkemmat perustelut asialle löytyvät sitten Salaperäisestä saaresta, jossa Nemo tavataan uudelleen.

David Gibson: The Art of Mixing - A Visual Guide to Recording, Engineering and Production
Aikanaan Kotistudio-kirjaa varten hankittua lähdemateriaalia. Ohuehko kirjanen (124 sivua), jossa yritetään saada musiikkikappaleen stereo-äänikuvaa hahmotetuksi värikkäillä kaavioilla. Ei kuulunut keskeisimpiin kirjoihin omaa opastani tehdessä, mutta ihan hauska ja varmaan joillekin lukijoille tekstiselittelyä valaisevampi tapa hahmottaa, mitä stereokuvassa tapahtuu ja mitä sinne voi mahduttaa.

Siinäpä yhdeksännet kirjat viideltä hyllyltä. Ja meemihän pitää pistää eteenpäin. Minun olisi tietysti epäkohteliasta olla pistämättä haastetta reaalifantastikkotovereilleni, joten - miten olisi, Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seura, Savurenkaita ja Toimittajan spekulatiivinen lokikirja?