Patti_Smith01.jpgNick Johnstonen Patti Smith -elämäkerran suomennoskäsikirjoitus lähti äsken sähköpostitse kohti kustantajan kirjoituspöytää, joten on aika koota materiaali hyllyyn ja siivota pöytä seuraavaa projektia varten.

(Tästä minä kirjallisuuden kääntämisessä tykkään: yksi pitkä projekti kerrallaan. Voi keskittyä rauhassa. Tosin siitä ylellisyydestä joutuu sitten maksamaan siinä, että palkkiot eivät ole työmäärään nähden todellakaan suuret.)

Ennen kuin päästän Pattin helmoista irti ja kannan cd-levyt olohuoneeseen, ajattelin kuitenkin summata jollakin tapaa sitä, mitä Patti Smith ja hänen musiikkinsa ovat minulle merkinneet. Vähän laajemminkin kuin "paljon, Pattihan on suurimpia sankareitani".

Tarina alkaa joskus vuoden 1982-83 tietämissä, kun teimme järjestötoverini ja ystäväni Kimmo Laakkosen kanssa levynlainaus-vaihtokaupat: Laakkis lainasi minulta erinäisiä kymmeniä LP-levyjä, minä lainasin häneltä puolisen hyllymetriä LP-levyjä. Onneksi oli jo oppinut, että tietyistä Helsinkin myymälöistä sai hyvälaatuisia C-kasetteja kymmenen kappaleen laatikoissa hivenen vähittäismyyntiä edullisempaan hintaan... Laakkiksen lainaamien levyjen joukossa olivat myös Patti Smith Groupin Radio Ethiopia (1976) ja Easter (1978). Olin jonkin verran aikaisemmin kuullut rockradiosta minulle siihen asti vain (Soundin artikkeleista ja kirjoista) nimenä tutun yhtyeen muutaman vuoden takaisen hitin "Because the Night" ja tullut sen jopa nauhoittaneeksi. (Muistatteko? Radiosta nauhoitettiin biisejä C-kasetille!) Näin ollen jälkimmäinen albumi olikin se helpompitajuinen tapaus, mutta nauhoitin toki saman kasetin toiselle talteen myös ennen massiivisen levykasan palauttamista.

Tuosta kasetista tulikin tavattoman runsaasti kuunneltu tapaus seuraavien vuosien mittaan, ennen kuin rahat riittivät kyseisten LP-levyjen ostamiseen omaan kokoelmaan. Tai voi olla, että tulin ensin ostaneeksi (pelkästään Patti Smithin nimissä julkaistun) esikoisalbumin Horses (1976) ja Patti Smith Groupin viimeisen albumin Waven (1979) ennen kuin hirvesin sijoittaa - edes LP-levyjen silloisilla divarihinnoilla - noihin kahteen levyyn, jotka minulla tavallaan "jo oli". Joka tapauksessa Pattin musiikki putosi minulle kybällä. PSG:n soitossa yhdistyi uuden aallon energia, rhythm and bluesin magia ja kuusikymmentälukuinen, improvisoiva vuolas virtaavuus. Ja bändillä oli aivan poskettoman hienoja lauluja: "Space Monkey", "25th Floor", "Babelogue/Rock'N'Roll Nigger" runointroineen, "Dancing Barefoot", "Pissing In A River", "Ask The Angels", "Free Money",... ja kertakaikkiaan mieletön "Gloria (in excelsis Deo)", joka alkoi maagisella säkeellä "Jumala kuoli jonkun syntien tähden muttei minun" ja kehittyi vaiheittain kohti Themin kuusikymmenlukuista, alkuperäistäkin vielä seksuaalisempaa "Gloria"-tulkintaa.

Juu, musiikin avoin seksuaalisuus tuli huomattua hyvinkin selvästi, ja nuori mies kyllä muisti tutkia tarkkaan etenkin Easterin ja Waven kansia - edellinen oli avoimen eroottinen poseeraus kuuluisine, uhmakkaasti rehottavine kainalokarvoineen, jälkimmäisen LP-painoksen kuvassa saattoi Pattin valkean leningin alta hyvin erottaa hänen rintansa. Kielitaito ei vielä silloin riittänyt ymmärtämään sanoitusten ja Pattin sanoitusten lomaan adlibbaamien runojen hienouksia, mutta silti tässä musiikissa tajusi olevan tasoja. Easter oli jossakin vaiheessa suosikki-nukkumaanmenolevyni: Sen myötä saattoi jättäytyä leijailemaan unen ja valveen rajamaille, kunnes soundillinen ja musiikillinen siirtymä "High On Rebellionista" viimeisenä olevaan nimikappaleeseen herätti sen verran, että levyn loputtua jaksoi vielä sammuttaa stereot ennen nukahtamista.

Kadehdin satunnaistuttavaa, joka oli päässyt näkemään Patti Smith Groupin joillakin englantilaisilla festivaaleilla, missä he olivat juuri Auringon laskiessa soittaneet, tietysti, "Because the Nightin".

Intoiluni myötä kirjoitin Limeksen ainejärjestölehteen Sykloidiin pitkän jutun Patti Smithin musiikista. Se mikä minulla kirjoittaessani tiedoista puuttui, korvautui innolla. Jutun lopussa jouduin tietenkin toteamaan, etten tiennyt mitä Patti oli oikein puuhaillut Waven ilmestymistä seuranneina vuosina: Waven nimikin voi viitata jäähyväisvilkutukseen, ja koko levy kansineen oli niin täynnä viitteitä koko musiikkibisnekseen tympääntymiseen, että minäkin ymmärsin yskän.

Oikeastaan vasta vuoden 1988 "comeback"-levyn Dream Of Life aikoihin minulle selvisi, että Patti oli yksinkertaisesti ruvennut kotiäidiksi ja hankkinut kaksi lasta miehensä, entisen MC5-kitaristi Fred "Sonic" Smithin kanssa. Patti on niitä ihmisiä, jotka tuntuvat heittäytyvän kybällä siihen mitä tekevät, oli se sitten runous, rock tai äitiys. Mikäs siinä, näin jälkeenpäin ajatellen, vaikka kyllä moinen tuntui nuoren, feministisehkösti asioihin suhtautuvan miehen mielestä vähän oudolta. Mutta sehän oli hänen oma valintansa, ja niiden mahdollistamisestahan feminismissä(kin) pitäisi olla perimmältään kyse, välihuomauttaa tähän sama mies vähän vanhempana.

Muistan kävelleeni vuonna 1988 Itäkeskuksen levykauppaan kuuntelemaan vasta kauppoihin tullutta "People Have The Power" -singleä. Kannessa oli hieno, uhmakas kuva Pattista. Biisi oli... no jaa. "Ihan hyvä, mutta...", kuten pohdiskelimme levykaupan myyjän kanssa. (Olen joskus jälkeenpäin miettinyt, mahtoiko kyseinen myyjä olla kymmenkunta vuotta myöhempi yhteistyökumppani ja kaveri, Rumban tuleva päätoimittaja Viljami Puustinen, jonka tiedän joskus olleen töissä ko. kaupassa.) Albumi tuli kyllä hankittua, mutta ei se sytyttänyt niin kuin ne neljä edellistä. Se oli siisti, tyylikäs poprock-levy. Turvallinen. Ei lainkaan pelottava tai arvaamaton. Se sen ongelma olikin, ainakin minun kannaltani. Ja sitten Patti katosi taas - takaisin kotiäidiksi, kirjoittamaan ja opiskelemaan, kuten myöhemmin selvisi.

Vasta vuoden 1995 tienoilla alkoi taas tapahtua. Rocklehdet uutisoivat Fred "Sonic" Smithin odottamattomasta kuolemasta. Sain Rumban levykriitikkona arvosteltavakseni (hienon!) Dead Man Walking -elokuvan soundtrackin, jolla oli Patti Smithin laulu "Walkin' Blind". Se ei ollut (erittäin korkeatasoisella levyllä) ehkä niin kaksinen, mutta olihan se sentään elonmerkki. Ja sitten seuraavana vuonna ilmestyi Gone Again, lopultakin Patti Smithin arvoinen albumi. Soitin sitä kotibileissäni, ja yhtä lailla PSG-diggarikaverini Arska totesi osuvasti: "Tuossa naisessa on edelleen munaa." Onneksi en ollut tiennyt etukäteen, että Patti oli yhtyeineen keikalla kesän 1996 Roskilden festareilla, koska minulla ei ollut varaa lähteä sinne. Myöhemmin syksyllä Yleisradio lähetti lyhyen pätkän keikkanauhoitusta, joka minulla on yhä tallessa: sillä on mm. maagisen kiihkeä, lausuttu versio "People Have The Powerista", joka lopulta aukaisi ymmärtämään tuon laulun päälle.

Pääsin näkemään Pattin vasta pari albumia (Peace And Noise, 1997, Gung Ho, 2000) myöhemmin, jälleen Roskilden festivaaleilla, missä hänellä oli kaksikin keikkaa. Ensimmäinen oli yhdellä pienemmistä telttalavoista ja se oli otsikoitu "spoken word". Kuulimme runoja, paljonkin, mutta Pattilla oli vanha kunnon PSG-kitaristi Lenny Kaye säestäjänään ja kuulimme myös lauluja ja Pattin klarinetinsoittoa. Jollakin tavalla Patti oli juuri sitä mitä hänen halusinkin olevan: hän näytti yhtä aikaa hauraalta ja sitkeältä, hän oli antanut itsensä ikääntyä luonnollisesti. Ja hänen äänessään oli edelleen voimaa. Päälavan bändikeikka sunnuntai-iltana oli ehkä jossakin määrin tavanomaisempi kokemus, mutta bändi oli hyvä, laulut olivat loistavia ja he soittivat "Because the Nightin" juuri kun Aurinko laski. Mitä muuta voi toivoa?

Paitsi lisää levyjä: vuonna 2002 tulleella Land-kokoelmalla oli hittien lisäksi todella hieno versio Princen "When Doves Crysta" ja toinen levyllinen erilaisia harvinaisuuksia - muun muassa juuri tuolta Roskilden päälavakeikalta äänitetty "Dead City": se kolmassadasneljästoista yleisön ääni vasemmalta olen muuten minä... Pari vuotta myöhemmin tuli Gung Ho. Jotenkin olen suhtautunut Pattin 1990- ja 2000-luvun levytuotantoon yhtenä klönttinä, tarpeellisena ja tärkeänä mutta vähän epämääräisenä - kunnes joskus viime viikolla ne tuntuivat äkkiä rupeavan aukeamaan, erottumaan toisistaan. Prosessi on edelleen kesken...

Ja sitten oli vielä vuoden takainen, kertakaikkisen hieno konsertti Huvilateltassa. Setti oli ehkä vähän liiankin klassikkovoittoinen ja vailla runoja, mutta silti... aivan sanomattoman hieno keikka. Kuulin vasta jälkeenpäin Rikhardinkadun lausuntatilaisuudesta samana iltapäivänä, joten se jäi väliin. Olin kuitenkin saanut nauttia Pattin lausumisesta pari vuotta aikaisemmin, joten asia ei harmittanut niin kauheasti. Kirjailija- ja runoilija-Pattiin olen oikeastaan vasta tutustumassa, mutta materiaali vaikuttaa oikein lupaavalta.

Okei, okei, Patti Smith -paasaus loppukoon tällä kertaa tähän. Paitsi että Pattin virallisilla nettisivuilla on kuultavana aivan uusi biisi nimeltä "Qana". Ehkä uusi levy tulee jo ensi vuonna?