Viime päivien lumimyräkän aikoihin olen ollut entistä onnellisempi siitä, etten joudu työnkään puolesta lähtemään aamuisin bussipysäkille - puhumattakaan siitä, että joutuisin kaivamaan jotakin onnetonta autonrahjaa lumihangesta. Lumisade näyttää paljon kauniimmalta, kun sitä katselee ikkunan läpi mukillinen tuoksuvaa, lämmintä teetä kourassa.

Vaikka minusta onkin tullut vuosien mittaan vaimoani selvästi aamuvirkumpi, pysyttelen arkipäivinä yleensä tiukasti peiton alla hänen aamutoimiensa ajan ja nousen vasta hänen lähdettyään. Siihen on useampikin syy. Oman vuorokausirytminsä kannalta luonnottomaan aikaan heräävä on edes hivenen tyytyväisempi, jos voi hoitaa aamutoimensa ilman että joutuu väistelemään ympäriinsä unenpöpperöisenä hortoilevaa ja asunnon ainoaa vessaa varailevaa aviomiestä.

Hidas heräileminen on osoittautunut myös oivaksi työvälineeksi kirjailijalle, toisinaan kääntäjällekin. Yöuni tuottaa toisinaan kiinnostavia asioita, ja aamuinen pöpperö unen ja valveen rajamailla on oivaa aikaa mielenkiintoisten asiayhteyksien ja assosiaatioiden syntymiselle. Spekulatiiviselle fiktiolle ja reaalifantasialle on oleellista, että toisinaan pystyy muljauttamaan todellisuutta hivenen toiselle kantille ja näkemään yhteyksiä asioiden välillä silloin kun sellaisia ei päiväsaikaisella selvänäöllä kertakaikkiaan ole olemassa. Vaikka mielikuvitukseni laukkaa toisinaan täysvalveillakin sellaista vauhtia etteivät keskustelukumppanit aina pysy kärryillä, aamuisessa pöpperössä pystyn toisinaan yllättämään itsenikin. Toisinaan illalla pähkäillylle probleemalle on kehittynyt yön myötä oiva ratkaisu, joko "miksen minä tuota tullut ajatelleeksi" -akselilta tai sitten jostakin aivan muualta.

Hidas herääminen on lisäksi hyvä tapa pohdiskella ja pyöritellä unien mahdollisesti synnyttämiä tarinanideoita. Alshainissa oli mukana niitä monta. Kirjan oikeastaan ainoan ulkonäön joiltakin yksityiskohdiltaan kuvatun henkilön, Omara Poitakin, hahmo sitruunankeltaisine silmämeikkeineen, värjättyine hiuksineen ja kainalokarvoineen syntyi unen tuomana. Samoin tarina vanhasta miehestä, joka kävelee päivittäin tietä pitkin pitkän matkan, kapuaa portaita talon katolle, katselee hetken maisemia ja palaa sitten kävellen kotiinsa. (Tämä nimenomainen tarinaidea syntyi parin vuoden takaisten Kirjamessujen scifisunnuntaita edeltävänä yönä ja pyöri mielessäni bussimatkalla. Olin tietenkin unohtanut kääntää kelloni kesäajasta normaaliaikaan, joten olin perillä tolkuttoman aikaisin. Hyppäsin seiskan ratikkaan, ajoin sillä täyden kierroksen ja sain unesta siinneen tarinan kirjoitettua muistiin ennen kuin ratikka oli palannut takaisin Pasilan pysäkille. Kannattaa aina pitää mukana kynä ja muistivihko.)

Kolmas vastaavalla tavalla syntynyt juonenpätkä oli Veran ja Aliothin kohtaaminen. Uneni sijoittui jonkinlaiselle kirpputorille, jonne ilmestyi Alioth-nimisen miehen johdolla jonkinlainen mafiaporukka keräämään suojelurahaa. Unessa kaikki tiesivät, että "Alioth" on itse asiassa yksi paholaisen "taiteilijanimistä". (Tarkistin asian valveilla, ja todellisuudessa kyseessä on yksi Otavan tähdistä.) Pyörittelin mafiaideaa hyvän aikaa, mutta se tuntui sitten falskilta ja kuluneelta. Lopulta päätin tehdä Aliothista jotakin vielä kammottavampaa kuin mafiapomon: hänestä tuli esimies. Tämä kehitelmä antoi sitten vielä tilaisuuden esitellä myöhempi kertojani Eer Oejang, ja vieläpä varsin erilaisessa valossa kuin missä hänet myöhemmin näemme.

Parhaillaan lukulistalla on kesken englantilaisen paleoantropologin Steven Mitchenin tutkielma The Singing Neanderthals - The origins of music, language, mind and body (Weidenfeld & Nicholson, Lontoo 2005). Kirja tutkiskelee mahdollisia yhteyksiä kielen ja musiikin kehittymisen välillä, ja kirjoitan siitä varmasti lisää jahka pääsen loppuun asti. Odotellessa voitte tutustua vaikkapa puoluetoverini blogista löytyneeseen linkkiin Dilbert-piirtäjä Scott Adamsin epätavalliseen vaivaan ja hänen sille keksimäänsä hyvin kiinnostavaan parannuskeinoon.