Steven Mithen:
The Singing Neanderthals - The Origins of Music, Language, Mind and Body
Weidenfeld & Nicholson, Lontoo 2005

No niin, kirja tuli lopulta saatua loppuun, joten muutamia ajatuksia siitä.

Mithen on Readingin yliopiston paleoliittisen ajan historian professori, joka pohtii tässä kielen syntyä ja ennen kaikkea musiikin mahdollista osuutta kielen synnyssä. Tämähän on erittäin hankalasti tutkittava alue sikäli, että puhuminen ja kieli jättävät perin vähän kymmeniä tuhansia vuosia maan povessa kestäviä jälkiä. Lähimmästä sukulaislajistamme neanderthalinihmisistä tiedetään, että heidän kurkun rakenteensa mahdollisti kyllä puheen, joskin vähän toisenlaisella äännevalikoimalla ja ilmeisesti nykyihmisen puhetta nenävoittoisemmin. Neanderthalinihmisen aivot olivat painoltaan ja tilavuudeltaan hivenen nykyihmisen aivoja suuremmat, mutta (nykyihmistä raamikkaamman) ruumiin kokoon suhteutettuna hivenen keskimääräisen Homo sapiensin aivoja pienemmät - mutta kuitenkin erinomaisen hyvin nykyihmisten aivojen koon vaihteluvälin rajoissa. Aivojen koko ei meidän lajissamme sitäpaitsi korrelloi älykkyyden, kognitiivisten tai ilmaisukykyjen kanssa, joten säilyneistä jäänteistä päätellen tässä suhteessa neanderthalilaisten olisi ollut aivan mahdollista ilmaista itseään vaikka kuinka elaboraatin kaunopuheisesti. Tai ei.

(Viime viikkojen tiedeuutisten mukaan parikin työryhmää on parhaillaan selvittämässä neanderthalinihmisen DNA:ta siinä mitassa kuin sitä voidaan säilyneistä näytteistä selvittää: tähän asti on pystytty kartoittamaan vain mitokondrion DNA, se joka periytyy vain äidiltä ja jota on paljon vähemmän kuin "varsinaista", molemmilta vanhemmilta periytyvää tuman DNA:ta. Työ vienee parisen vuotta, sen jälkeen tiedämme luultavasti jonkin verran enemmän myös heidän fysiologiastaan ja henkisistä kyvyistään, siinä mitassa kuin ne ovat perinnöllisiä ominaisuuksia.)

Mithen lähestyykin kielen ja kulttuurin kehitystä kahdelta järkeenkäyvältä ja valaisevalta suunnalta. Toinen on ilmeinen, eli esinelöydöt. Toinen on ollut perehtyä lapsiin ja lasten kasvatukseen eri kulttuureissa.

Jälkimmäinen lähestymistapa tuotti minulle yhden yllätyksen: ilmeisesti on voitu tutkimuksin osoittaa ainakin kohtuullisen uskottavasti, että vauvoilla on jokseenkin järjestään absoluuttinen sävelkorva, josta suurin osa ihmisiä oppii sitten myöhempinä vuosinaan "pois". Olen pitänyt absoluuttista korvaa opittuna ominaisuutena, jota on vain haluttu mytologisoida joksikin mystiseksi merkiksi erityislahjakkuudesta: tätä teoriaani on tukenut se hyvin vahvistettu tieto, että absoluuttinen korva on yleisempää varhaisella iällä musiikkikasvatusta saaneilla. Kuten Mithen toteaa, absoluuttinen korva on yleisempi myös autisteilla, joiden kielellinen (ja sosiaalinen) kehitys on estynyt tai häiriytynyt varhaisessa iässä, mikä viittaa kyllä siihen, että kyse on jonkinlaisesta synnynnäisestä ominaisuudesta, josta suurin osa lapsista kasvaa normaalisti pois. Mithen selittää (minun mielestäni) aika epäselvästi tutkimuksia pikkuvauvojen absoluuttisesta korvasta, joten tieteellisen metodin vankka kannattaja sisälläni on epäluuloinen, mutta kun ajatukseen ehti kirjan mittaan tottua, se kuulostaa kyllä suhteellisen järkeenkäyvältä.

Mithenin mukaan vauvoille lauletaan planeettamme eri kulttuureissa hyvinkin samalla tavalla (niin että eri kulttuuripiireistä tulevat tunnistavat usein toisen kulttuurin lastenlaulut lastenlauluiksi, vaikka melodia ja rytmi olisivatkin muuten miten outoja tahansa), ja ennen kaikkea vauvoille myös puhutaan eri kulttuureissa niin samalla tavalla, että amerikkalainen pikkuvauva tunnistaa vaikkapa xhosankielisen lapsille suunnatun puheen (IDS, Infant Directed Speech) ja reagoi siihen samoin kuin englanninkieliseen IDS:ään. Ja sama pätee siis musiikkiin. IDS:hän on itse asiassa tavallista puhetta huomattavasti musiikillisempaa sekä rytmiikan että melodiikan kannalta.

(Yhtäläisyyksiä on kyllä myös IDS:ää hyvin paljon muistuttavassa PDS:ssä, eli lemmikeille suunnatussa puheessa...)

Tämän perusteella vaikuttaisi siis varsin mahdolliselta, että kyky ymmärtää (jollakin tavalla) musiikkia on synnynnäinen, kun taas kieli ja puhe (ainakin nykyihmisen käyttämässä muodossa) on kulttuurin tuote, joka on opittava. Mutta missä vaiheessa tämä sitten on tapahtunut?

Mithen arvelee, että hominidien ilmaisu on ollut hyvin pitkään jotakin, mitä hän kutsuu "Hmmmmm-kommunikaatioksi" (Holistista, multimodaalista, manipulatiivista, musikaalista ja mimeettistä). Useimmat vieläkin elävät kädelliset käyttävät keskinäisessä kommunikaatiossaan samanlaisia aineksia. Hominidit elivät, keräilivät ja metsästivät ryhmissä, joissa kommunikaatiosta on runsaasti hyötyä. Hyvin pitkälle kuitenkin selvitään laajalla sarjalla äännähdyksiä ja eleitä (multimodaalisuus), joilla ei ole sisäistä rakennetta tai kielioppia (holistisuus), joka liittyy siihen mitä toverin pitäisi tehdä (manipulatiivisuus) tai siihen, mitä ympäristössä tapahtuu ja kuuluu (mimeettisyys). Musikaalisuus sekä rytmiikan että melodian osalta on hyvä työväline tällaiseen ilmaisuun. Musiikilla ja tanssilla on myös erittäin voimakas sosiaalinen - ja seksuaalinen! - merkitys, mikä on varmaankin peräisin hyvin vanhalta ajalta.

(En ollut aikaisemmin ajatellut sotilaiden sulkeisharjoituksia tanssina, mutta epäilemättä tahdissa marssimisella ja muilla yhteisliikkeillä on sosiaalisesti yhdistävä vaikutus. Sen uskon ihan sivaripohjaltakin.)

Mithen arvelee, että tällaisen Hmmmmm-kommunikaation (luultavasti varsin hienostunut ja monimutkainen) muoto riitti aina neanderthalilaisille asti. Vaikka näillä eurooppalaisserkuillamme olikin kohtuullisen pitkälle kehittynyt esinekulttuuri, se painottui lähes yksinomaan työkaluihin ja ilman mitään merkkejä symbolisemmasta ajattelusta. Esinekulttuuri myös pysyi miltei muuttumattomana toistasataatuhatta vuotta (huolimatta jääkausien takia erittäin suurista ilmastonmuutoksista), kunnes me afrikkalaisperäiset nykyihmiset saavuimme tänne muutamiakymmeniätuhansia vuosia sitten. Tässä vaiheessa neanderthalilaislöydöissäkin alkaa esiintyä symboliseen ajatteluun viittaavia piirteitä (koriste-esineitä, viitteitä kehomaaleista), mutta Mithen arvelee niiden olevan lähinnä "naapurin neekereiltä" mekaanisesti matkittuja, siis sitä mimeettisyyttä. Mithen ei anna kovin paljoa arvoa niille neanderthalilaislöydöille jotka kertovat ruumiiden hautaamisesta ja kunnioittamisesta, vaan kuittaa ne toteamalla, että kyseessä on yleensä nuori mies ja luultavasti pienen yhteisön tärkein tai ainoa ravinnonhankkija, joten kuolema on ollut kriisi hyvin konkreettisella tavalla. Mithen vetoaa myös siihen, että neanderthalilaisyhteisöt ovat todennäköisesti olleet varsin pieniä ja hyvin vähän tekemisissä toistensa kanssa: samojen tyyppien kanssa samassa luolassa vuodesta toiseen kyhjöttäessä "ei kellään olisi ollut juurikaan mitään uutta sanottavaa".

Myös meidän nykyihmisten (tai olisiko "afrikanihminen" hyvä nimitys?) esinekulttuuri pysyi muuttumattomana toistasataatuhatta vuotta niin, ettei pelkistä esinelöydöistä pysty päättelemään, onko keihäänkärjet väkertänyt neanderthalilainen vai afrikkalainen. Muutos tapahtui vasta n. 50 000 vuotta sitten. Mithen arvelee, että tämän äkkikäännöksen syy on genetiikassa. FOXP2-geenin tietty, nykyihmisillä esiintyvä muoto tuntuu mahdollistavan tiettyjä kielellisen käsityskyvyn tapoja, jotka tuottavat huomattavia vaikeuksia niille suvuille, jotka ovat perineet tämän geenin toisenlaisen, "viallisen" muodon. Näin tämän mutaation alunperin Afrikassa saaneiden nykyihmisten jälkeläisten olisi ainakin huomattavan paljon helpompaa oppia nykyaikaisen tyyppistä puhetta: pienistä palikoista koostuvia monimutkaisia, symbolisia rakenteita. Samoihin aikoihin yhteisöt tuntuvat kasvaneen suuremmiksi, mikä aikaa myöten johti myös erikoistumiseen ja kaupankäynnin tarpeeseen - ja niin myös entistä suurempaan kommunikaation tarpeeseen.

Tämä ei kuitenkaan syrjäyttänyt musiikkia millään tavoin, vaikka rinnalle syntyikin jossain määrin toisenlainen, täydentävä kommunikaatiomuoto. Musiikin sosiaalinen merkitys on edelleen tavattoman voimakas, ja muutkin kuin virolaiset kyllä tietävät, miten väkevä emotionaalinen ja yhteisöllinen kokemus voi ison porukan yhteislaulu - tai yhteissoittaminen - olla. Mithen löytää muitakin Hmmmmm-kommunikaation muotoja, jotka ovat edelleen voimissaan: vaikka sellaiset tervehdykset kuin "Moi!", "Oi miten hauska tavata" tai vaikkapa "Mitä jäbä?" ovat periytyneet sellaisesta kielestä jossa on kielioppi, ne ovat muuttuneet holistis-multimodaalisiksi äännähdys- ja eleyhdistelmiksi.

Paleoliittisen ajan tutkinus on väistämättä suurelta osaltaan spekulaatiota. Niin Mitheninkin kirja: ennen aikakoneen keksimistä täsmällistä ja luotettavaa tietoa ei kerta kaikkiaan voi olla. Kiinnostavia näkökulmia Mithen tarjoaa, vaikka minä tietysti kaunokirjallisten pyrintöjeni kanssa luen tätäkin teosta ennen kaikkea etsien omiin privaattitarkoituksiini soveltuvia asioita.