Liken pikkujouluista toivuskellessa on hyvä muistella, miten tähän on päädytty.

Tarina alkaa 80-luvun puolivälissä Helsingin Kirkkokatu 6:n sittemmin puretussa tiilisessä piharakennuksessa, joka eräiden aikalaiskommenttien mukaan näytti "ulkopuolelta navetalta, sisäpuolelta kaatopaikalta". Nykyisessä Tieteiden talossa kadun varrella pidettiin mm. fysiikan ja matematiikan laskuharjoitustunteja, piharakennuksessa majaili matematiikan, fysiikan ja tietojenkäsittelyopin opiskelijoiden ainejärjestön Limes ry:n toimisto ja kirjapaino. Painon tuotantoon kuului omien ja muiden järjestöjen lehtiä, luonnontieteiden oppikirjoja, punk-fanzineja sekä jokunen elokuva-alan julkaisu, joita LImeksen ElokuvaKErho eli LIEKE toteutti. Tuohon aikaan elokuvakirjoja ei pahemmin suomeksi julkaistu, joten kerholaiset ystävineen katsoivat, että tässä olisi ns. sosiaalinen tilaus. Olin samaa mieltä Liekkeen elokuvailtojen vakiokävijänä. Notkuin toimistolla välillä miltei päivittäin, vaikka en aina mitään erityisen hyödyllistä järjestömme eteen tehnytkään, kahvinjuontia lukuun ottamatta.  Olin kuitenkin hyvää pataa painohommista huolehtivien Pablon ja Hannun sekä toimistopäivystäjien kanssa, joten ei minua kai kauhean pahalla siellä katseltu. Olinhan minä ollut joka tapauksessa Limeksen hallituksessa ja kulttuurisihteerinä, sekä kirjoitellut ja piirrellyt Sykloidi-lehteen.

Kahvin ja satunaisten talouskonjakkihuikkien lomassa oli kehittynyt ajatus kustannusyhtiön perustamisesta elokuva- ja musiikkikirjojen sun muun sellaisen tekemiseen. Se syntyi vasta vuonna 1987, jolloin olin parisuhdeteknisistä syistä jättänyt toimistossa notkumisen vähemmälle. Kuulin firman perustamisesta vasta jälkikäteen enkä siis päässyt perustajaosakkaaksi. Virallisesti tulin mukaan vasta vähän myöhemmän osakeannin myötä, mutta heittelin kyllä sitäkin ennen (pyytämättäkin) kaikenlaisia ideoita siitä mitä pitäisi julkaista. Tein myös joitakin pikkuhommia, mm. kirjoitin konekirjoitusliuskoilta tietokonelevykkeelle Raine Werner Fassbinderin elämäkerran filmografiaa. (Se opetti käyttämään WordPerfectin makroja: Fassbinderin työryhmässä oli monia hankalannimisiä jäseniä, kuten Hanna Schygulla ja Xaver Schwartzenberger.) Sittemmin olin muutaman vuoden yhtiön hallituksen varajäsenenäkin 90-luvun alussa.

Silloin tuore kustantamo oli jo joutunut luopumaan alkuperäisestä Lieke-nimestään. Ensimmäinen isompi lehtijuttu Hesarissa oli poikinut puhelinsoiton tamperelaista Liekkeen sukua edustavalta juristilta. Sukunimi oli suojattu, joten sitä ei saanut noin vain käyttää kaiken maailman epämääräisten firmojen nimissäkään. E-kirjain tipautettiin pois, ja Like oli syntynyt.

Minulla on aina ollut taipumusta päähänpinttymiin. Yksi niistä oli, että Peter Guralnickin lyhyt, mutta loistava elämäkerta Searching for Robert Johnson pitäisi saada suomennettua. (Robert Johnson -fiksaatio ei ollut mitenkään harvinaista meidän bluesista kiinnostuneiden kohdalla. Ensimmäinen cd-muodossa ostamani levytys oli Johnsonin Complete Recordings -boksi. Toinen oli klassikko sekin, eli Kari Peitsamon & Ankkulin Jatsin syvin olemus.) Puhuin hankkeesta Likellä moneen kertaan, ja jonkinlaisia tiedustelujakin lähetettiin. Kun olin 90-luvun alussa onnistunut hankkimaan ensimmäisen oman tietokoneeni ja työttömäksi päädyttyäni minulla oli aikaa, naputtelin jopa ihan oman suomennokseni. Annoin sen luettavaksi parille Likessä pyörivälle tyypille ja sain tekstistä kiitoksiakin, mutta asia ei johtanut mihinkään. Vielä...

(jatkuu seur. num.)