(jatk. ed. num.)

Keväällä 2003 olin tehnyt päätöksen ryhtyä lopultakin kirjoittamaan mielessä pitkään (perusidealtaan itse asiassa kymmenkunta vuotta) pyörinyttä romaani-ideaa. Tällä kertaa tosissaan. Niin, että oikeasti varaan sille aikaa tehdä homma täysipäiväisenä työnä. Hyvin etukäteen suunnitellen, niin ettei juttu taas kerran nyykähdä ensimmäisen luvun jälkeen: "Äh, ei tää oikein toimi."

Samaan aikaan kehittelin strategiaa saada kirja julkaistua - mieluiten ilman tavanomaista vuoden (tms.) odottelua käsikirjoituspinossa. Joten tuumasta toimeen. Liken konttorilla käydessäni näin kotimaisesta kirjallisuudesta siihen aikaan vastanneen Artsin. Kuulumisten kyselemisen lomassa heitin sitten: "Niin, mun on muuten tarkoitus kirjoittaa tossa kesällä tieteisromaani. Mä voisin tuoda sulle vähän alkua sitten kun sitä alkaa olla kasassa, ja sä voisit kertoa että tuntusko juttu toimivan." Artsi myöntyi, vaikuttipa jopa jossain määrin kiinnostuneelta. Kotimaista scifiä ei silloin julkaistu senkään vertaa kuin nykyään, mutta Artsilla ei ollut myöskään erityisempiä ennakkoluuloja lajityyppiä kohtaan.

Kesäkuun mittaan väsäsin kuusi ensimmäistä lukua. Aivan ensimmäinen luku lopullisia alkusanojaan myöten ("Sinä kiusaat minua.") oli itse asiassa ollut olemassa jo vuoden - siitä oli ollut tulossa yksi lisää pöytälaatikon kymmenien ensimmäisten lukujen seuraan. Nyt minulla oli kuitenkin Suunnitelma, jonka varassa sain hommaa eteenpäin. Lykkäsin kuusi lukua Artsille ja palasin jatkamaan kirjoittamista. Pari viikkoa myöhemmin Artsi soitteli: "Nii, ootsää ajatellu millaista aikataulua tän julkaisulle?" Puhuimme aikataulut selviksi. Puhelun jälkeen kesti hyvän tovin ennen kuin pystyin jatkamaan kirjoittamista.

Kirjoitustyö alkoi olla loppuvaiheissaan kun minut pyydettiin kesätaittajaksi Liken konttorille. Harkitsin hetken, mutta toisaalta - olin väkertänyt omaa tekstiä jo toista kuukautta, kevään käännöstarkoituksiin saadut kirjastoapurahat oli jo kulutettu ja rahalle tarvetta. Uskoin pystyväni jatkamaan kirjan loppuun sivutoimisestikin. Itse asiassa joitakin pätkiä kirjoittelin töissäkin, kun muun porukan silmä vältti ja oli muutenkin rauhallisempi hetki. Flow pysyi mukavasti päällä. Artsi lykkäsi jossakin vaiheessa kommentoimansa alkuosan. Kuudennen luvun loppuvaiheissa oli oikeastaan ainoa suurempi muutospyyntö: "Tässä vois olla vähän lisää äksöniä." Pähkäilin tuota tovin, ja upotin lukuun pienen erillisen tarinanpätkän, ja vähän myöhempään kohtaan sitten toisen, joka sitoi edellisen kokonaisuuteen (ainakin omasta mielestäni).

Tässä vaiheessa kirjalla ei ollut vielä nimeä. Olin itsekseni kutsunut sitä puolivitsinä "Aleksandria-romaaniksi", mutta ajattelemattakaan että sitä voisi missään nimessä pitää lopullisena. Ensimmäinen vakavampi idea oli "Aleksandria 391 jKr.", mutta sekin näytti kornilta. Lopulta en keksinyt muuta kuin jättää numeron ympäriltä krumeluurit pois. Niin siitä tuli 391. Arvelin, että kannentekijä ilahtuisi lyhyestä nimestä.

Syksyllä sopimusta tehdessä Artsi kysäisi, oliko minulla mitään kansi-ideaa. Ilmoitin, että voisin jotakin heittää hänelle sähköpostitse. Väkersin pikaisesti kokoon dramaattisen mustapohjaisen kansikuvan Aleksandrian kartasta, Trajanuksen riemukaaren valokuvasta ja de Havilland Mosquito -tiedustelukoneen varjokuvasta. Kirjan nimi erottui kannesta läpitunkevan turkoosina. Seuraavan kerran konttorilla käydessäni näin kuvan printin Artsin käsikirjoitusnivaskan päällä ja tajusin kauhukseni, että tuosta oli hyvää vauhtia tulossa kirjan lopullinen kansikuva. Näytin kuvaideaa muutamalle ystävälle ja pyysin kommentteja. Sitä pidettiin kovin uhkaavan dramaattisena - mitä kirja itse ei välttämättä ollut, ja aivan tarkoituksella Muutin karttapohjan kellervän pergamentin väriseksi, täydensin yhdelmää ns. Antikytheran laitteen asteikolla, tein päälle tekstuurin. Kannen viimeisteli sitten Tommi konttorilla, mutta ratkaisut olivat kirjasimia lukuun ottamatta aika pitkälti minun tekosiani. Se erottui komeasti muiden sf-kirjojen seasta jo maanläheisiltä väreiltään - erottui ehkä turhankin paljon, niin ettei sf-romaania etsivä välttämättä tarttunut tuollaisennäköiseen kirjaan.

Kirjan julkaiseminen suhteellisen aikaisin keväällä ei sekään välttämättä ollut hyvä idea: arvostelut ja sitä kautta julkisuus ilmestyivät vasta loppukeväällä, jolloin kevään kirjanostosesonki oli jo ohi. Mutta sillä tavalla sentään vältyin jäämästä syksyn supertähtien jalkoihin. Ja pääsin Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaariin jo samana vuonna. Se nosti itsetuntoa: minut on laskettu Oikeaksi Kirjailijaksi! (Sitä tietysti laski se, ettei Hesari katsonut minua aiheelliseksi ehdokkaaksi omalle esikoiskirjailijapalkinnolleen. No, ei kaikkea voi saada...)

Ei Kolmeysiykkösestä myyntimenestystä tullut, mutta kriittinenkin palaute sisälsi niin positiivisia aineksia, että seuraavaa romaania oli hyvä suunnitella. Artsi lähti Likeltä muihin hommiin ja Alshainin käsikirjoituspino päätyi sitten aikanaan Stellan pöydälle. Konttorilla pyöri nyttemmin paljon minulle uutta väkeä. Tavallaan putosin pois siinä vaiheessa, kun minulla kauan roikkunut Liken sisäinen sähköpostiosoite lakkasi olemasta voimassa - mikä oli ihan asiallista, eihän konttorin sisäinen kommunikaatio minulle kuulunut. Markkinoin tietysti omaa kirjaani rahkeiden mukaan, pyörin bileissä ja pikkujouluissa sekä yhtiökokouksissa. Nyttemmin Like oli jo niin vakavarainen firma, että kerran vuodessa tilille kilahti jopa pikkuisen osinkoa. Piipahdin Meritullinkadun kellarissa kuitenkin silloin tällöin tekemässä asiaa. Avainkin minulla oli edelleen. Siitä jouduin (jälleen aivan asiallisesti) luopumaan kustannuspuolen siirtyessä nykyisiin tiloihinsa Liisankadulla. Satuin tulemaan konttorille dramaattisella hetkellä: henkilökunnalle oli juuri hetkeä aikaisemmin ilmoitettu Liken kustannustoiminnan myynnistä Otavalle. Ylimääräinen yhtiökokouskutsu löytyi seuraavana iltapäivänä postilaatikosta.

Kokouksen myötä hahmottui sitten tämä juridis-taloudellinen kuvio: vanha Oy Like Kustannus Ltd., jonka osakas olin, muutti nimekseen Rosebud Books Oy. Otava perusti uuden, kokonaan omistamansa yhtiön nimeltä Like Kustannus Oy, jolle vanhan Liken kustannustoiminta (ja suurin osa henkilökuntaa) siirtyi. Rosebud huolehtii edelleen Like-kirjakaupoista ja messujen kirjamyynnistä. Joten kustantamo-osakkaan sijaan olen nykyään kirjakauppafirman osakas.

Muuten muutokset ovat olleet kustantamon puolella - ainakin minun nähdäkseni - varsin vähäisiä. Syyskauden avajaiset jatkuivat edelleen Kirjalla, mikä on sääli: funkkissalin akustiikka on luokattoman kehno. Pidin ehdottomasti enemmän aikaisempien vuosien Tervasaaren bileistä. Sitä paitsi Terviksessä pystyttiin kuulakisojen ohella pitämään myös neppiskilpailu. Viimeisen järjestetyn skaban voitin minä, joten olen edelleenkin Liken hallitseva neppismestari. (Kulttuurihistoriallisena anekdoottina lisättäköön, että samaiseen kisaan osallistui myös Pentti Holappa, joka joutui valitettavasti keskeyttämään. Neppaamisen vaatima kumartelu ei tehnyt hyvää veteraanin selälle.) Alshainin markkinointiin on ehkä enemmän varaa, joskin kaikissa mainoksissa (ja useimmissa arvosteluissa) on edelleenkin kirjan kannen varhaisversio, jonka (tällä kertaa) väkersin jo ennen kuin kirjoitin itse kirjaa. Mielenkiintoinen oli Liken ilmoitus tämänviikkoisessa Vihreässä langassa: lehden profiiliin sopivan poliittisen kirjallisuuden lomassa oli ainoana kaunokirjallisena teoksena Alshain: "Iso vihreä mies kirjoittaa ihmisläheistä scifiä!" Ja perässä sitaatti Langan toimittajakuntaan kuuluvan Vesa Sisätön KirjaIN-lehteen kirjoittamasta arviosta.

No niin, tässä ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta pikakertauksena. Lisää sitten kun lisää tapahtuu.