Siinä missä Alshain pelasi viiden eri kertojien näkökulmien eroilla, numero kolmonen on koko ajan hahmottunut yhden kertojan silmien läpi katsotuksi tarinaksi. Eilen kuitenkin leikittelin ajatuksella kirjoittaa joskus jonninmoinen tarina, joka parodioisi lukuisten suomentamieni muusikkoelämäkertojen joskus tahattoman(kin) koomista omahyväistä mahtipontisuutta ja ylitulkintaa lukuisine sitaatteineen työtovereilta, tuttavilta ja anonyymeiltä "lähipiirin jäseniltä". Pieni vallaton ajatusleikki synnytti toisen: "Entäs jos tätä ideaa soveltaisikin jo tähän kirjaan...?"

Päivän ja illan mittaan idea kehittyi, muuttui ja jalostui niin pitkälle, että unta odotellessa riipustelin kirjan (Clive Finlayson: Neanderthals and Modern Humans; An Ecological and Evolutionary Perspective) lukemisen ohessa yöpöydällä aina pitämääni muistikirjaan ensimmäisen kunnollisen rakennehahmotelman, jonka olen kirjalle saanut aikaiseksi. Vilkaisin hahmotelmaa juuri äsken, ja yön yli nukkumisen jälkeenkin siinä tuntuisi olevan jonkinlaista vinkeää ideaa. Joten toistaiseksi pitäydyn tässä suunnitelmassa - ainakin siihen asti, jos satun keksimään paremman.

Rakennehahmotelma vie kirjahanketta samalla haasteellisempaan suuntaan: joudun toteuttamaan homman todella taiten, ettei siitä tule joko a) täysin käsittämätöntä, teennäistä taidepupellusta, b) kornia tai c) "kiinnostavaa ja kunnianhimoista yritystä rikkoa romaanin rakennetta, joka ei kuitenkaan ole tällä kertaa täysin onnistunut", kuten voin sieluni silmillä lukea jonkun hienotunteisemman arvostelijan kirjoittavan. Joten ennakkosuunnittelu on, jos mahdollista, entistäkin oleellisempaa.

Alshainin rakenne muotoutui jo kauan ennen kirjoittamista numeron 5 ympärille: Viisi kertojaa, viisi osaa. Jokainen osa jakautui viiteen lukuun. Tämä oli muuten alkusyy siihen, miksi kirjan lukuja ei ole numeroitu: tavallaan minua nolotti rakenteen kaavamaisuus. Nimettömät ja numeroimattomat luvut näyttivät sitten loppujen lopuksi ihan hyviltä - eikä nimeämättömyys tai numeroimattomuus tuntunut häiritsevän kustannustoimittajaani tai ateljeekriitikoitani - joten säilytin tyylin siitäkin huolimatta, että yksi kirjan osista jakautui lopullisessa versiossa kuuteen lukuun viiden sijasta.

Neduja olen hahmottanut numeron neljä ympärille niin, että siinä olisi neljä osaa (sisäisine juonikaarineen), mahdollisesti neljä lukua kussakin. Eniten pähkäilyä on aiheuttanut jakso, jota olen mielessäni kutsunut "suureksi muljahdukseksi" ja jossa päähenkilön näkökulma ja suhtautuminen tapahtumiin ja ympäristöönsä muuttuisi olosuhteiden pakosta aivan ratkaisevalla tavalla. Minulla on ollut useampiakin ideoita siitä, miten, missä ja miksi moinen muljahdus tapahtuisi, mutten ole ollut välttämättä kauhean tyytyväinen niistä yhteenkään. Eilinen kehitelmäni tuntuisi tarjoavan uuden ja hyvin omintakeisen (luullakseni) tavan toteuttaa koko muljahdus. Uusi rakenne toisi kirjaan uude keskeisen teeman ja tason. Silti se sallisi minun edelleenkin hyödyntää kirjaan suunnittelemiani alku- ja loppukohtauksia, tosin hivenen muokatussa muodossa: alkukohtaus saattaakin toistua kirjan mittaan eri näkökulmista useampaan kertaan... ehkä.

Ehkä tämä uusi rakennehahmotelma johtaa siihen, että huomaan kesken kirjoittamisvaihetta maalanneeni itseni niinsanotusti nurkaan ja blogi täyttyy maaliskuun tietämissä angstisista seinillehyppimisviesteistä, kun tajuan että homma täytyy aloittaa kokonaan alusta. Tällä hetkellä, ideointi- ja hahmotteluvaiheessa, minä kuitenkin vielä hieroskelen pulleita käsiäni yhteen hihitellen ja  miettien: "Tästähän näyttäisi tulevan hauskempaa kuin kuvittelinkaan..."

No niin, aika ryhtyä tämän päivän palkkatöihin puhdistamaan pöytää vanhoista hankkeista. Ideointia voi parhaiten tehdä siinä(kin) sivussa.