Viimeisestä bloggauksesta on peräti viikko. Pahoitteluni.* Olen tehnyt tiiviisti töitä enkä ole oikeastaan edes keksinyt, mistä tänne kirjoittaisin.

Suomennostyö Sean Stewartin Mockingbirdistä (jonka suomenkieliseksi nimeksi tulee luultavasti suora käännös Matkijalintu) alkaa olla lopuillaan, ja mitä pienemmäksi jäljellä oleva sivumäärä hupenee, sitä stahanovimaisemmaksi minä yleensä muutun. Kirjan alkupuolella saattaa olla työ ja tuska saada päivässä aikaan edes muutamaa sivua. Viimeisinä varsinaisen käännöstyön päivinä saattaa päivässä hujahtaa kokonainen luku. Silloin kirjan henkilöt alkavat olla tuttuja, kirjan kertojalle on (toivon mukaan) löytynyt (toivon mukaan) luonteva "ääni" ja romaanin tapauksessa itse kirjan tapahtumatkin saattavat loppuratkaisun keskellä edetä vauhdikkaammin.

Ammattimaisia kirjallisuuden suomentajia on monenlaisia. On niitä, jotka tekevät työn alla olevasta teoksesta ensin ripeään tahtiin pikaisen käännöksen lukemattomine kysymysmerkkeineen ja tilapäisratkaisuineen. He käyvät tekstiä läpi moneen kertaan ja hiovat lopullisia sanamuotoja vähän kerrallaan. On niitä, joille sopii paremmin tehdä kerralla lähes valmiin oloista tekstiä, ja jotka sen takia saattavat juuttua hankalaan lauseeseen tai kohtaan pitkiksi ajoiksi, kun eivät halua jättää kääntämättömiä pätkiä myöhemmin mietittäväksi. Useimpien työtavat lienevät jossakin näiden kahden ääripään välillä. Itse kuulun "kerralla melkein valmista" -koulukuntaan enkä oikeastaan osaa sanoa, onko oma työtapani parempi tai huonompi kuin joku toinen. Tämä sopii minulle, mutta ei välttämättä sovi kollegalle.

Oma työtapani johtaa myös siihen, että käännösurakan alkuvaiheissa saatan käyttää ison osan "työpäivistä" käytännössä aivan muuhun kuin työntekoon. Kuten SKTL:n nykyinen puheenjohtaja Kaijamari joskus totesi, suomentaja on lomalla silloin, kun edellinen käännös on jätetty kustantajalle ja seuraavalla ei ole vielä kiire. Siihen aikaan kun asuin yksin enkä seurustellut (ja muunkin sosiaalisen elämän laita oli vähän niin ja näin), saatoin viettää viimeiset työviikot todella maaninen vaihde silmässä: neljä tuntia töitä, sitten kolme tuntia unta, herääminen ilman herätyskelloa, nelisen tuntia töitä, kolmisen tuntia unta,... Nyttemmin parisuhteen ylläpitäminen ja muunkin elämän normalisoituminen pakottaa vähän järkeistämään työtapoja, mistä olen erittäin onnellinen. Silti kirjan viimeisten sivujen käännösvaiheessa on oma, vissi maaninen sävynsä.

Siihen, että kirjallisuuden suomentajat työskentelevät usein omissa oloissaan joko kotona tai omalla työhuoneellaan "oikean" työyhteisön sijaan, on muitakin syitä kuin yksityisyrittäjyys/freelancerius.

* Jos totta puhutaan, en ole kauhean pahoillani. Bloggaaminen on pohjimmiltaan harrastus, ja harrastuksen pitäisi olla kivaa. Luulen, että näitä juttuja on mukavampi lukeakin silloin, jos minulla on mielestäni sanottavaakin sen sijaan että vain kirjoittaisin siksi että "pitää".