Tämä jatko Viisi naisartistia -postaukseen ottaa vähän eri asenteen. Naisartistit olivat oikeastaan yhtä lailla merkittäviä minulle lauluntekijöinä kuin laulajina (tai soittajina), nämä viisi ovat nimenomaan laulajia.

Nusrat Fateh Ali Khan on laulajana täysin ohittamaton. En ymmärrä sanaakaan siitä mitä hän lauloi, mutta silti hän pystyy välittämään mielettömän huumaavaa, suorastaan orgastista tunnetta, oli kyse sitten suufilaisista uskonnollisista lauluista tai rakkauslauluista. En valitettavasti päässyt näkemään hänen (ainoaa?) Suomen konserttiaan Vanhalla 80-luvun lopussa tai 90-luvun alussa. Uusia tilaisuuksia ei tule, tässä elämässä. Silti: levyiltäkin välittyy. NFAK-levyjä on paljonkin saatavilla, ja jos nimikkeet eivät ole tuttuja, levyn laatua voi arvioida ainakin jonnin verran vilkaisemalla takakannesta kappaleiden pituuksia: jos useimmat raidat ovat yli kymmenminuuttisia, levy on todennäköisesti ehtaa kamaa. Qawwali-musiikki on luonteeltaan sellaista, että laulaja pääsee usein vauhtiin vasta laulettuaan biisia hyvän tovin.

Tom Waits tuli tietoisuuteni kesällä 1980, kun Rockradio soitti keskellä iltapäivää tuoreehkolta Heartattack and Wine -levyltä jousiorkesterisäesteisen hyvänyönlaulun "On the Nickel". Kokemus oli ikimuistoinen ja järisyttävä. Biisi (ja albumi) on edelleenkin ehdottomia suosikkejani, ja hyvin pian keräilin hyllyyn myös suurimman osan herran siihen asti ilmestynyttä tuotantoa. Seuraava LP Swordfishtrombones oli huikea musiikillinen trippi, sitä seurannut Rain Dogs melkoisen hieno, mutta jotenkin (minun mielestäni) Waits lähti sitten eräänlaiselle Captain Beefheart -kunnianosoituskaudelle, mistä en jaksanut niin hirveästi innostua. Oikeastaan vasta Mule Variations sai minut uudestaan innostumaan herran tekemisistä.

Christy Moore on siitä hassu tapaus, että en omista yhtään hänen levyään ja pidän hänen pikkuveljeään Luka Bloomia paljon kiinnostavampana musiikintekijänä, mutta... Christy Moorella on Ääni. Hänen levyjään ja haastattelujaan kuunnellessa tulee onnellisessa avioliitossa elävälle heterollekin helposti tunne, että jos tuo mies istahtaisi viereen ja rupeaisi tuolla Äänellä (ja hurmaavalla irlantilaisaksentilla!) viettelemään, niin taitaisivat polvet mennä enemmän kuin vain vähän vatkuliksi.

Aaron Neville on kummallinen tapaus sikäli, että yleensä en hirveästi perusta korkeista miesäänistä. Aaronin tenorissa on kuitenkin jotakin äärimmäisen koskettavaa. Hänen soololevynsä ovat minun makuuni turhan iskelmällistä kamaa, veljes-, serkus- ja (nykyään myös) jälkikasvu-yhtye Neville Brothers on tehnyt vuosien mittaan paljon kiinnostavampaa musiikkia. Erityisesti haluan kehua lempituottajani Daniel Lanois'n avustamana syntynyttä huikeaa, huikeaa Yellow Moonia, levyä jossa New Orleans kohtaa Afrikan vielä kerran.

Richard Thompson ei ole kapea-alaisine, jatkuvasti ahdistuneelta kuulostavine äänineen oikeastaan mitenkään hirmuisen hyvä laulaja. Koska itsekin olen melkoisen rajoittunut vokalistisilta kyvyiltäni, Thompsonin ja John Hiattin kaltaiset esiintyjät tuntuvat rohkaisevilta pystyessään äänensä rajoituksista huolimatta välittämään tunnetta ja esittämään lauluistaan vakuuttavia tulkintoja. Postisetä kantoi taannoin kotiin Thompsonin hienon albumin 1000 Years of Popular Music, jossa herra tosiaan esittää tulkintojaan joistakin viimeisten tuhannen vuoden (no, kahdeksansadan...) aikana sävelletyistä lauluista alkaen 1200-lukuisesta "Summer Is Icumen Inistä" ja päätyen... "Oops, I Did It Againiin".

No niin, hehkuttelu loppukoon tähän. Takaisin korjaamaan käännöstä.