Elizabeth N. Arkush & Mark W. Allen (toim.): The Archaeology of Warfare - Prehistories of Raiding and Conquest (University Press of Florida, 2006)

Kiinnostuin tästä kirjasta luettuani New Scientist -lehden julkaiseman arvion siitä - jonka kirjoittajaksi nyt huomasin Steven Mithenin, aikaisemmin kommentoimani The Singing Neanderthals -kirjan kirjoittajan. The Archaeology of Warfare on kokoelma eri tutkijoiden kirjoituksia, joka jakautuu kahteen selkeästi erilaiseen osaan: ensimmäinen ja lähes neljä viidesosaa käsittelevä osuus käsittää joukon tapauskuvauksia heimoyhteisöjen ja muiden valtiota pienempien yhteiskuntien sodankäynnistä arkeologisten (ja osin etnografisten) löytöjen perusteella. Tämä on vanhalle historiafriikille enimmäkseen vallan kiinnostavaa tekstiä. Esimerkiksi kuvaus maorien sodankäyntikulttuurista sekä ennen eurooppalaisten tuloa että sen jälkeen on samaan aikaan hyytävä että jopa vähän huvittava: perinteisen maorikulttuurin heimoyhteisöt oli niin sodankäynnin läpitunkemia, että lukeminenkin ahdisti. Toisaalta oli vinkeää oppia, miten nopeasti maorit sopeuttivat perinteiset puolustuslinnoituksensa uusiin tuliaseisiin - heidän 1800-luvulla kehittämänsä linnoitustaktiikkansa olivat itse asiassa niin edistyksellisiä, että eurooppalaiset pääsivät samaan vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. (Maorit olivat muuten erittäin haluttua sotilasainesta eurooppalaisten sotiin molemmissa maailmansodissa. He olivat, kuten tavataan sanoa, imeneet itseensä sodankäynnin taidot jo äidinmaidossa.)

Näiden kirjoitusten jälkeen on helppo suhtautua asiaan niin, että sodankäynti on jotakin mikä kuuluu erottamattomana osana ihmisluontoon: sotia on käyty aina ja kaikkialla. Kirjan lopun kaksi pitkää esseetä kuitenkin tuovat esiin pidemmän aikavälin ja toteavat, että kiistattomia todisteita järjestelmällisestä, yhteisöllisestä väkivallasta ja sodankäynnistä on ainoastaan viimeisten 10 000 vuoden ajalta - eli varsin pieneltä ihmiskunnan ajanjaksolta. Väkivaltaa kanssaihmisiä kohtaan on toki esiintynyt sitäkin aikaisemmin - ilmiselviä ihmisten kapineiden tuottamia vaurioita näkyy kyllä joissakin luulöydöissä. Myös kannibalismista on vastaavanlaisia todisteita. Ei kuitenkaan ole kovinkaan yksiselitteisiä todisteita mistään sellaisesta, jota voitaisiin pitää sodankäyntinä sanan nykyaikaisessa tai edes heimokulttuurillisessa mielessä.

Erityisesti kirjan viimeinen kirjoittaja, Rutgersin yliopiston kulttuuriantropologian professori R. Brian Ferguson liittää sodankäynnin synnyn maanviljelyn ja karjanhoidon sekä yleisemmin paikallaanpysyvämmän elämäntavan yleistymiseen. Erityisen selkeästi sotaisuus yleistyi silloin, kun ravinnosta ja resursseista alkoi olla pulaa, elintarvikkeiden tuotannon lisääminen ei syystä tai toisesta onnistunut eikä siirtolaisuus ollut mahdollista (koska muuallakin alkoi olla niin paljon ihmisiä). Sama ilmiö on tietenkin havaittu myös lähisukulaisillamme simpannseilla, jotka tekevät hyvinkin järjestelmällisiä toisten simpanssiyhteisöjen tuhoamisretkiä, kun kutistuvan elinympäristön resurssit alkavat huveta. (Vielä lähisukulaisemmat kääpiösimpanssit eli bonobot elävät vähän väljemmissä oloissa, ja tunnetusti käyttävät konfliktinratkaisukeinonaan väkivallan sijaan seksiä.) Kun sodankäynti oli "keksitty", se levisi suhteellisen nopeasti (varmaankin osittain juuri siksi, että tähän aikaan ihmisiä alkoi olla suhteellisen paljon elintarvikkeiden tuotanto- ja hankintakykyihinsä nähden, joten resurssipula alkoi olla yleismaailmallista), eikä tämän jälkeen voi mitenkään yksiselitteisesti väittää, että sodankäynti olisi pelkästään maanviljelijöiden ja karjankasvattajien puuhaa, siinä missä metsästäjä-keräilijät olisivat hyvinkin rauhanomaisia. Jossakin määrin tässä on perää myöhempinäkin aikoina, mutta poikkeuksia on enemmän kuin säännön vahvistaminen sallii.

(Makaaberin kieliposkisena sivuhuomautuksena voi tietysti ajatella, että sodankäynti oli "näppärä" keino rajoittaa myös oman yhteisön väkimäärää kaikkein tarpeettomimmasta päästä eli aikuisista miehistä: pienempikin miesmäärä pystyy kyllä hoitamaan siitostoimen ja auttamaan viljelyssä ja karjankasvatuksessa. Urheus tai muu menestys myös toimii sosiaalisen nousun keinona sodasta hengissä selvinneille, joten sotaanlähtö on tässä mielessä houkuttelevinta nimenomaan kaikkein alistetuimmassa asemassa oleville, köyhimmille miehille - joita jossain määrin voidaan pitää kaikkein "turhimpina" yhteiskunnan jäseninä. Tavallaan sama mekanismi toimii edelleenkin: Yhdysvaltain armeijoiden miesvahvuudesta melkoinen osa on peräisin "raamattuvyöhykkeen roskaväestä", joka lisääntyy ahkerasti mutta kuormittaa samalla sosiaaliturvajärjestelmää kaikkein eniten.)