William J. Burroughs: Climate Change in Prehistory. The End of the Reign of Chaos. Cambridge University Press 2005.

Edesmennyttä lähes täyskaimaansa johdonmukaisempaa tekstiä kirjoittava Burroughs on onnistunut ahtamaan kolmisataasivuiseen kirjaan valtaisan määrän tietoa ja perusteltuja arvauksia sekä viimeisten viidenkymmenentuhannen vuoden säätiloista että niiden vaikutuksesta eläimistöön - ennen kaikkea tuona aikana Afrikasta muuallekin levinneeseen tulokaslajiin nimeltä Homo Sapiens. Ilmastotutkija Burroughs on työskennellyt mm. tiedeattašeana, joten hänellä on melkoisesti tietoa oman erikoisalansa ulkopuoleltakin.

Kirjan nimi paljastaa yhden keskeisen pointin. Viimeisen jääkauden päätyttyä toistakymmentätuhatta vuotta sitten olemme eläneet harvinaislaatuisen tasaisten säätilojen aikakautta. Onhan tälläkin aikakaudella omat vaihtelunsa, kuten ns. pieni jääkausi vuosina 1550-1850 jKr. tai viimeisimmän jääkauden jälkeisen ajan lämpimin kausi kuutisen tuhatta vuotta sitten. Jälkimmäinen on kiintoisa muutenkin kuin siksi, että se sijoittuu suunnilleen samoihin aikoihin kuin maailman luominen piispa Ussherin mukaan. Pohjoisen Afrikan ilmasto oli nimittäin muuttunut aikaisempaa kosteammaksi, ja entinen Saharan autiomaa kehittynyt huomattavan vehreäksi savannialueeksi runsaine eläimistöineen. Tänne kehittyi yksi maailman ensimmäisiä paimentolaiskulttuureita, josta on jäänyt jälkipolville ainoastaan taidokkaita kalliomaalauksia. Pastoraali-idylli ei kuitenkaan kestänyt loputtomiin: vähän yli viisi ja puolituhatta vuotta sitten Sahara alkoi nopeasti jälleen kuivua ja autioitua. Paimentolaiskansojen oli löydettävä itselleen uusia asuinpaikkoja: yksi tärkeimpiä suuntia olivat siihen asti varsin harvaan asutut Niilijoen rannan kapeat suovyöhykkeet. Saharan kuivumisen aikoihin toisella puolella planeettaa tapahtui sielläkin ilmastomerkittävää: Etelä-Amerikan ilmastolle täysin oleellinen El Niño / La Niña -sykli saavutti nykyisen muotonsa.

Samoihin aikoihin sai alkunsa maanviljelys, mahdollisesti juuri Niilin ja Kaksoisvirtain maan alueella. Burroughs huomauttaa, että kovin paljon aikaisemmin maanviljelystä ei olisi voinutkaan harjoittaa: ennen holoseenikauden alkua maapallon ilmasto oli yksinkertaisesti niin kaoottinen, ettei mikään säännöllisen vuodentulon varaan laskeva elinkeino olisi ollut edes mahdollista. Tähän aikaan ainoita toimeentulomahdollisuuksia olivat metsästys ja keräily vailla vakituista asuinsijaa – jotta oli mahdollista siirtyä sopivien kasvien ja eläinten perässä – nomadismi ja rannikkoseuduilla kalastaminen, missä siinäkin oli radikaalisti vaihteleviin ilmastojaksoihin liittyvät riskinsä. Sitä paitsi Fennoskandian ja Pohjois-Amerikan viimeisten mannerjäiden sulaessa nouseva merenpinta peitti alleen monia aikaisemmin mahdollisesti hyvinkin suotuisia rannikkoseutuja, kuten nykyisen Persianlahden pohjan (josta oli ehkä luontevaakin siirtyä siirtyä ylävirtaan) ja Mustanmeren. (Samanlainen kohtalo on voinut olla Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -kirjan alussa esiintyneellä, nykyisen Khambatin lahden pohjassa olevalla asutuksella ja intialaisissa myyteissä esiintyvällä, Himalajalta jääkauden sulamisvesiä (mahdollisesti) kuljettaneella Sarasvati-virralla.)

Tulevaisuuden suhteen Burroughs on sanakäänteissään perin varovainen, kuten parisen vuotta sitten Angloamerikassa ilmastoasioista kirjoittavan oli työllisyyssyistä pakkokin olla. Hänen arvelunsa mukaan ilmaston (muutaman asteen keskimääräistä) lämpenemistä pahempi uhka on holoseenikaudellamme niin vähäisen kaoottisuuden paheneminen. Jos vuodenkierto muuttuisi sattumanvaraisemmaksi ja vaikeammin ennustettavaksi, maanviljelyksestä saattaisi tulla suurimmassa osassa planeettaamme täysin mahdotonta. Pohjimmiltaanhan ilmasto on kaoottinen järjestelmä, joten lämpenemisen vaikutuksia heittelehtivyyden lisääntymiseen on erittäin vaikeaa ennustaa. Lisäksi asiaan saattaa vaikuttaa muita, vieläkin vaikeammin ennustettavia tekijöitä, kuten tulivuoritoiminta: valtavien supertulivuorien ilmaan sinkoama aines on ennenkin saattanut ilmastoa maailmanlaajuisesti sijoiltaan. Tässä suhteessa pelottavin kohde on Yellowstonen alla uinuva jättiläistulivuori, joka on esihistorian aikana purkautunut keskimäärin 600 000 tuhannen vuoden välein - viimeksi 640 000 vuotta sitten...

Afrikan savanneilla kehittynyt Homo Sapiens on tähän asti osoittautunut - ennen kaikkea huikean yhteistoimintakykynsä ansiosta - melkoisen sopeutuvaksi kotiseuduistaan perin poikkeaviin ilmasto-oloihin, elintapoihin ja ravinnonhankintamenetelmiin. Aika näyttää, miten pitkälle joudumme vielä venymään.