Hullujussi kuuluu meidän 60-luvun alussa syntyneiden varhaisnuoruuden elämään erottamattomana osana. Omalta osaltaan Eekin, Hollen, Tapsan ja Ykän kvartetti aloitti minun kohdallani sen musiikillisen mielenavarruksen, jota 80-luvun alun uusi aalto sitten jatkoi. Yhtye onnistu pääsemään radioonkin, joten nuori mieli alkoi vähitellen aavistella muunkinlaista musiikkia maailmasta löytyvän kuin iskelmää, klassista tai jazzrockia (jota viimeistä Hullujussin inkarnaatio Frank Krappa & Sisuvisnu Orchestra parodioi, ja joista ensimmäistä Hullujussin inkarnaatio Frederik D. Kansa parodioi - klassista musiikkia lienee mahdotonta parodioida irvokkaammin kuin klassinen musiikki tekee itse). Yhtye myös opetti sen, ettei musiikin tarvitse olla suunnattoman vakava asia. Vasta paljon, paljon myöhemmin aloin aavistella, ettei musiikki ole ihan tervettä, jos se on suunnattoman vakava asia.

Lepää rauhassa, Eeki. Emme tainneet koskaan tavata, joten joudumme tyytymään tähän aivan liian myöhäiseen, virtuaaliseen kädenpuristukseen.