Päivän Hesarin yleisönosastokirjoituksessa pohdittiin, millaista hyötyä Suomen ja Bollywoodin elokuvateollisuuksien yhteistyöllä voitaisiin saavuttaa. On epäilemättä oikea aika julkistaa elokuvaidea, jonka sain unessa lokakuun alussa vuonna 2004, ja jota kehittelin sitten päivän mittaan:
* * *
Rikkaan intialaisperheen tyttärelle järjestetään avioliitto vauraan suomalaisen suvun vanhimman pojan kanssa. Kun nuorikko sitten saapuu miehelään keskellä synkintä Pohjolan marraskuuta, hänelle selviää kauhukseen, että aviomies ei ole rikas eikä komea, vaan työtön peräkammarin poika Kainuun syrjäkyliltä. Tuore vaimo ei kuitenkaan halua livistää takaisin kotiin häntä koipien välissä, vaan puree hammasta yhteen, järjestää mukana seuranneelle uskolliselle palvelijattarelleen kortteerin uuninpankolle ja ryhtyy parhaansa mukaan tekemään uudesta elämästään vähän siedettävämpää. Seuraa kommelluksia, väärinkäsityksiä ja molemminpuolisia ennakkoluuloja, sekä tietenkin monta Bollywood-tyylistä tanssi- ja laulukohtausta, joihin saadaan mukavaa eksotiikkaa lapinrummulla, kanteleella ja joihkaamisella. (Autio, siniharmaa tehdashalli, jonka ikkunasta näkyy luminen järvimaisema, tarjoaa näyttävät visuaaliset kehykset tanssijoiden värikkäille asuille ja upeille liikkeille.)
Loppujen lopuksi nuorikko onnistuu kamppailemaan itselleen paikan yhteisössä ja onnistuu saamaan paikkakuntalaisten kanssa pienen firman pyörimään ison firman tyhjilleen jättämässä tehdashallissa (tekstiilialan yritys olisi hyvä - lisää värikkäitä, oransseja ja punaisia kankaita liehumaan peltihallin siniharmaata taustaa vasten). Myös aviomiehelle järjestyy työtä, ja mielekästä tekemistä saatuaan jörrikästä kuoriutuu ahkera ja tunnollinen kaveri, joka ei vieläkään puhu paljoa (laulaa kyllä tarvittaessa, tietenkin), mutta hoitaa hommat ojennukseen ajallaan.
Loppukuvassa on kaunis kesäyö. Vaimo ja mies istuvat saunan rappusilla ja katselevat järvenselälle. Vilkaisevat arasti toisiaan, toteavat sanattomasti että onpas nättiä ja oikeastaan aika hyvä olla. Vaimo, joka tähän asti ei ole antanut miehensä oikein edes koskettaa, käpertyy tämän kainaloon. Jostain kuuluu kuikan huuto.
* * *
Ohjaajaksi kaavailin Markku Pölöstä, joka osaisi tehdä miespääosasta hauskan ja koskettavan sen sijaan, että siitä tulisi naurettava ja tyhmä. En sitten tiedä, miten pärjäilisi intialaisprinsessan kanssa... Muun castingin jätän Natalle, joka tuntee lajityyppiä hyvin, hyvin paljon paremmin kuin minä.
