Äsken kirjoitin pisteen, joka päätti kirjan neljännentoista* luvun ja samalla koko kirjan.

Hitaan alun jälkeen tekstiä on viime viikkoina syntynyt ilahduttavaa tahtia. Lopputulos taitaa olla jonnin verran lyhkäisempi kuin Alshain, mutta jonnin verran pitempi kuin 391. Sopivan mittainen tarinalleen, luulisin.

Kirjoitusprosessina tämä on ollut jossain määrin erilainen kuin aikaisemmat, jotka myös poikkesivat toisistaan. Alshain on ollut tähän asti kaikkein tarkimmin suunnitelmissaan pysynyt teksti. Tämä uusi eli aika paljon matkan varrella ja suhtauduin laatimaani rakennesuunnitelmaan paljon rennommin kuin edellisillä kerroilla. Pistin luvun poikki siitä kohtaa kun tuli sopiva hengähdystauko, ja jos suunnitelmassa olisi ollut enemmän siihen lukuun tarkoitettua tavaraa, siirsin ne seuraavaan. Minulle luvunvaihto on aina, mieluiten, hengähdys- tai levähdystauko, usein myös luonteva kohta sijoittaa siirtymä ajassa. Inhoan syvästi joidenkin kirjailijoiden tapaa rakentaa lukuja kuin televisiosarjan jaksoja, jotka päättyvät dramaattiseen cliffhangeriin. Alshainissa oli tosin yksi sellainen luvunvaihdos, joten aivan ehdottoman jyrkkä en ole tässäkään periaatteessa.

Nedut on tietysti myös aiheensa ja käsittelytapansa puolesta erilainen kirja - vaikka päähenkilössä on väistämättä yhtäläisyyksiä siihen Alshainin päähenkilöön, jonka koin eniten muistuttavan itseäni. Tällä kertaa ei kauheasti matkailla. Päähenkilö pysyttelee enimmäkseen kotonaan Korson pientaloalueella, joskin hänelle avautuu sieltä käsin mahdollisuus tehdä ennenkokemattoman kaukainen matka ajassa ja paikassa - kotoaan poistumatta. Scifi-aineksen osuus sijoittuu tarinan taustalle, pintatasolla mennään ehkä lähempänä, öh, vaikkapa maagista realismia. Tai reaalifantasiaa, hah!

Viimeisenä päivänä poikkesin myös tavanomaisesta säännöstäni, jonka mukaan kirjoittaessa ei pahemmin kuunnella musiikkia, ei ainakaan laulettua musiikkia, eikä totisesti ainakaan millään minun ymmärtämälläni kielellä laulettua musiikkia. Kirjoittaessani kirjan loppuun sijoittuvaa konserttikohtausta tuntui erinomaiselta ajatukselta pistää taustalle pauhaamaan Sielun veljiä. Kymmenien mielettömien keikkojen muistot auttoivat oivasti orientoitumaan.

Okei, okei, kyllä minä kohta lopetan tämän tietokoneennäpyttelyn. Tarkoitus on olla muutama päivä pahemmin miettimättä kirjaa, ennen kuin editoin tästä ykkösversiosta kakkosversion. Kakkosversiolle teen sitten pikataiton, jotta näen tekstin vähän erilaisessa muodossa kuin mitä tekstinkäsittelyohjelma käyttää. Siitä on paljon apua. Näin pikataittoversiosta kehittyy kolmosversio, joka lähtee sitten muiden luettavaksi ja kommentoitavaksi.

Sen jälkeen odottelen palautetta. Siihen asti oikeastaan kukaan ei tiedä, en ainakaan minä, onko tässä tarinassa loppujen mitään järkeä. Välillä tuntuu, että paljonkin, välillä olen epävarmempi. Mutta oli vain yksi tapa saada selvää: kirjoittaa se tarina.

* Itse asiassa kirjassa on viisitoista lukua. Sain päähäni aloittaa numeroinnin nollasta, kun se aloitusluku oli niin lyhyt - lähestulkoon lehtijutun ingressi, myös kirjoitustyyliltään. Voi olla, että jätän luvuista numerot tässäkin kirjassa lopulta pois, kuten Alshainissa, mutta harkitaan sitä sitten myöhemmin.