Eilen tuli tehtyä jotakin ennenkokematonta: matkustettua Eurooviisuista kotiin bussilla numero 72. Vuorokauden varoitusajalla saimme estyneeltä sukulaiselta liput Euroviisujen semifinaaliin, joten paikalle oli tietenkin mentävä. Ja mikäpä ettei, kyllähän tuo kokemus oli muullekin osalle kehoa kuin jaloille, jotka kärsivät Areenan piippuhyllyn ahtaudesta. Onneksi istuin sentään portaiden vieressä, joten pääsin oikomaan jalkojani edes vähän.
Koska istuimme videonäyttöjen kannalta jokseenkin täydellisessä katveessa, oli välillä vaikeuksia hahmottaa, kuka kulloinkin oikein esiintyy. Muuten lavameininkiä ja etenkin lavahenkilökuntaa oli hauska seurata jyrkästä yläviistosta. Suosikkejani olivat steadycam-kuvaajat, jotka kävivät useita kertoja biisin mittaan kävelemässä tai juoksemassa esiintyjän editse niin, että tv-katsojat näkivät sitten artistin ympärille kiertyvää lähikuvaa. Melkein odottelin, että steadycam-kuvaajat olisivat lopussa kipittäneet lavalle yhdessä ja pyörähtäneet pikkuisen tanssin kahden kesken.
Äänentoisto toimi kuitenkin hyvin meidänkin paikoillemme. Mitään ehdotonta ykkössuosikkia ei kyllä joukosta kohonnut, Unkarin blues tietysti vetosi. Sitä paitsi tuskaillessani ahtaalla istuimellani kadehdin vilpittömästi laulajattaren paljaita jalkoja.
Loistavan puhalluksen esimerkkiä noudattaen tähän sopii jatkoksi listata viime aikoina paljon soinutta musiikkia:
Patti Smith: Twelve.
Yllättyikö joku? Pattin kahdentoista coverversion kokoelma on ehkä hivenen epätasainen, mutta mukana on monta niin oivaltavaa tulkintaa klassikkolauluista, että arvosana jää kirkkaasti kiitettävän puolelle. Sattuneista syistä (ks. alempana) minuun on vedonnut erityisen paljon bluegrass-henkinen akustinen tulkinta "Smells Like Teen Spiritistä". "Gimme Shelter" puolestaan kuulostaa siltä, kuin Patti olisi keksinyt koko biisin. Samoin "Are You Experienced". Ja niin edelleen.
Pienet miehet: 13 nuolta.
Pienet miehet on lempparibändejä 1980-90-lukujen taitteesta, lämmintä, juurevaa meininkiä. Yhtye joutui pitkäksi aikaa pakkotelakalle (kuulemma laulaja/rumpali Jäky Järnefeltin kuulo-ongelmien vuoksi), joten tämä paluulevy oli tavattoman iloinen yllätys. Vaikka laulut eivät ensikuulemilta tuntuneet olevan ihan vanhan tuotannon tasoa, musiikista välittyi heti niin paljon lämpöä ja hyvää mieltä ettei sillä tuntunut olevan niin väliäkään. Ja kyllä ne laulutkin ovat vähitellen ruvenneet seisomaan ihan omilla jaloillaan.
Sir Elwoodin hiljaiset värit: Sattuman kauppaa.
Toinen vanha suosikkibändi, jonka taival oli vähällä päättyä perustajajäsenen traagiseen kuolemaan. Muu miehistö kuitenkin tunsi, että luovuttaminen olisi väärin Rikun muistoa kohtaan. Tämänkään albumin laulut eivät ehkä ole yhtyeen aivan ykkösklassikointa tuotantoa, mutta silti - hieno paketti.
Nirvana: Nevermind.
Tämä soi tietysti osittain siksi, että käännän parhaillaan Everett Truen Nirvana-historiikkia, mutta ei vain siksi. Upea levy, klassikkomaineensa täysin ansainnut.
Neduja kirjoittaessa en kuunnellut musiikkia niin järjestelmällisesti kuin Alshainin syntyprosessin aikaan, mutta jotakin silti. Seuraavassa muutamia, ehkä eniten soineita albumeita. Useimmat ovat instrumentaalimusiikkia, niitä kuuntelin - tapojeni vastaisesti - myös itse kirjoittamisen aikana enkä vain ennen päivän töiden aloittamista.Daniel Lanois: Trip ja Belladonna
Guo Brothers: Yuan
Guo Yue: Music, Food and Love
Ali Farka Toure: Niafunké
Keith Jarrett: The Köln Concert
Ry Cooder & V. M. Bhatt: A Meeting by the River
Lisäksi settiin kuuluivat oheisten kuvien esittämät kaksi Beijingistä puolentoista kymmentä vuotta sitten ostettua cd-levyä. Ensimmäisen nimi on suomeksi suunnilleen "Kiinalainen kukka- ja lintumaalaus", toisen nimen selvittäminen sanakirjan kanssa jäi ensimmäiseen kirjainmerkkiin "ba" eli "kahdeksan". Jälkimmäinen on muistaakseni Song-dynastian aikaista musiikkia. Ensimmäinen sisältää hivenen turistimpaa musiikkia ja jossain määrin samantyyppistä melodiikkaa kuin tuo edellälistattu Guon veljesten hieno albumi.
Niin, ja kirjan lopun konserttikohtausta kirjoittaessani kuuntelin Sielun veljiä. Paljon, ja kovaa. Aluksi siksi, että etsin sopivaa biisiä jota kirjassa esiintyvä yhtye voisi esittää keikalla coverversiona, mutta sitten tajusin että Siekkarit saivat minut täsmälleen oikeaan mielentilaan kohtauksen kirjoittamisen kannalta. Niiden muutamankymmenen mielettömän keikan muistot eivät totisesti haihdu.
