Kulttuuritalon lavalle nousee kymmenen vitivalkoisiin pukeutunutta muusikkoa ja asettuu paikoilleen. Lopuksi lavalle astuu tavallisen näköisiin vaatteisiin pukeutunut, vähän peräkammarin pojalta näyttävä nuorimies ja tervehtii yleisöä hämmentyneen ujosti naurahtaen. Sitten hän alkaa laulaa, ja pitelee yleisöä kämmenellään seuraavat puolitoista tuntia. Yleisö kuuntelee täysin äänettömänä, kappaleiden välisiä aplodeja (ja toisinaan kappaleiden intron tunnistamisen tuottamia aplodeja) lukuun ottamatta. Lava on valaistu hyvin hillitysti, miltei ainoat visuaaliset jipot ovat valkoisille seinille heijastuvat soittajien varjokuvat. Valaistus jättää miltei koko ajan pimentoon yhtyeensä keskellä seisovan solistin.

En voi väittää kuunnelleeni Anthony and the Johnsonsia mitenkään suunnattoman paljon, mutta onhan kakkosalbumi I Am a Bird Now täälläkin pyörinyt sen verran että ymmärrän kyllä mikä tässä hauraan pienimuotoisessa, yhtä paljon kamarimusiikkia (positiivisessa mielessä!) kuin poppia muistuttavassa musiikissa viehättää - Anthony Hegartyn ainutlaatuisen, huilumaisen lauluäänen ohella. Silti yhtyeen konsertti teki odotettua suuremman vaikutuksen. Ensinnäkin tuo Ääni oli livenä ihan yhtä vaikuttava kuin levyllä - ja jonninmoinen ristiriita Hegartyn naapurinpoika-olemuksen ja eteerisen laulun välillä vain tehosti vaikutelmaa, etenkin kun tähti tuntui olevan itse huvittuneen tietoinen ristiriidasta. Ilmeisestä ujoudestaan huolimatta. Oma osansa oli myös loistavalla, puoliakustisella yhtyeellä viuluineen, selloineen, klarinetteineen ja harmonikkoineen. Ihailin suuresti myös konsertin rytmitystä: kun kyseessä on artisti joka tunnetaan hyvin hitaista, pakahduttavan surumielisistä lauluista, homma olisi helposti voinut mennä silkaksi laahaukseksi. Vielä mitä: setin rytmitys oli kerrassaan loistavaa suvantoineen ja huippuineen, joissa meininkin yltyi hetkittäin melkoiseksi rymistelyksikin. Näin myös herkät, hitaat hetket korostuivat kauniilla tavalla. Olen vilpittömän vaikuttunut.

PS. Pakko mainita myös pari viime päivinä käsiin päässyttä hienoa levyuutuutta. Vanha lauluntekijäsuosikkini Richard Thompson on julkaissut uuden bändilevyn nimeltä Sweet Warrior. Ensimmäisten kuunteluiden perusteella varmaa, laadukasta Thompsonia. Vielä suuremman vaikutuksen on tehnyt Mavis Staplesin We'll Never Turn Back. Staples oli aikanaan isänsä ja sisarustensa kanssa mukana Staple Singers (eli The Staples) -lauluyhtyeessä, joka The Last Waltz -elokuvaesiintymisensä mukana toimi aktiivisesti 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeessä. Uusi albumi sisältää juuri tähän aikakauteen liittyvää musiikkia - gospelia ja kampanjalauluja, jotka ovat saaneet tuottaja Ry Cooderin ja lukuisten muusikkovieraiden avustuksella uuden, upean niukan, hillityn ja oivaltavan muodon. Ei mitään ylituotettua supertähtimusiikkia, vaan maanläheistä juurimeininkiä. Suosittelen todella lämpimästi.