Andrei Kurkovin romaani Kuolema ja pingviini (1996, suom. Eero Balk 2006) on saanut melkoisesti kehuja niin lehdissä kuin netissäkin. Tapasin Andrein Mukkulassa, ja vaikka emme juuri ehtineetkään jutella, hän vaikutti kertakaikkisen mainiolta tyypiltä. (Voiko leppoisalla otteella Vladimir Vyšotskia laulava ja soittava mies olla paha? En usko.) Kiinnostus kirjaa kohtaan kasvoi entisestään.Perusasetelma lienee useimmille jo tuttu: Viktor on työtön kiovalaiskirjailija, joka elää ainoana seuralaisenaan lemmikkinsä Miša, kuningaspingviini. Kaupungin eläintarha on nimittäin rahapulassaan lahoittanut suojattejaan yksityisille ihmisille. Lopulta Viktor saa töitä ja ryhtyy kirjoittamaan eräälle lehdelle tunnettujen henkilöiden muistokirjoituksia, "ristejä". Useimmilla lehdillä lienee Suomessakin varastossa melkoinen nivaska tällaisia ainakin tunnetuimmista ja tärkeimmistä julkisuuden henkilöistä. Tähän asti kaikki vaikuttaa siis normaalilta. No, Viktorin tapauksessa alkaa sitten käydä niin, että hänen muistokirjoitustensa henkilöt alkavat järjestelmällisesti kuukahtaa vain vähän sen jälkeen kun hän on saanut muistokirjoituksen lähetettyä lehteen.
Odotin ennalta paljon remuisammin satiirista kirjaa kuin mitä se sitten olikaan. Kurkovin tekstissä on paljon huumoria, mutta pientä, hillittyä, kaunista, hyvin surullista huumoria. Miša-pingviinistä tulee vähitellen Viktorin elämän ja häntä ympäröivän maailman ainoa kosketus ns. normaaliin ja tavalliseen elämään. Itsenäistymisen jälkeinen Kiova on jotakin aivan muuta. Siinä maailmassa on aivan normaalia, että tuttavat jättävät lapsensa puolitutun hoitoon ja katoavat palatakseen sen kummemmin selitteleämättä kuukausia myöhemmin - tai sitten ei. Kaikki asiat on mahdollista järjestää, mutta ei niin kuin Viktor on vielä kirjan alkuvaiheissa kuvitellut.
Surumielisyydestään ja jopa ajoittaisesta ahdistavuudestaan huolimatta Kuolema ja pingviini on joka tapauksessa kaunis, lämmin, eheä ja pohjimmiltaan jopa optimistinen tarina. Suosittelen.
