(Otsikko on peräisin Juliet Jonesin Sydämen laulusta, jota hetki sitten kuuntelin: Helppo elämä -kokoelma tarttui hihaan puoleen hintaan eilen Free Record Shopin lopettajaismyynnistä.)

Aamun Hesarissa emeritusprofessori Esko Salminen kaipaili kovasti tunnustusta myös Suomen sisällissodan/kansalaissodan/tiesminkälieneen voittaneelle osapuolelle. Hänen mielestään jatkosodan jälkeen vuoden 1918 tapahtumista vallalla on ollut jonkinlainen "punainen totuus", jonka esitaistelijaksi hän laskee mm. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanin. Sedis on blogissaan esittänyt varsin ansiokasta pohdiskelua jutun johdosta, joten siihen puoleen asiasta en osaa paremmin puuttua.

Itse en kuitenkaan ole koskaan kokenut joutuneeni kasvamaan minkään "punaisen totuuden" keskellä - pikemminkin päinvastoin. Koulussa ja mediassa oli minun nähdäkseni ainakin vielä 1970-luvulla vallalla pikemminkin erittäin vahva "valkoinen totuus". "Punainen totuus" alkoi vähitellen saada hivenen mediatilaa, mutta yleensä hyvin pikaisesti rusennettuna kaikilla niillä kliseillä joita Salminenkin muistaa ladella. Ainakin Kontulassa, sosialidemokratihtavista vanhemmistani huolimatta, oikeiston mielipideterrori oli paljon vahvempaa kuin jälkiviisastelijoiden 70-luvun teemaksi leimaama vasemmiston mielipideterrori. Ainakin minun näkökulmastani. Juuri tuo "valkoisen totuuden" valta-asema sai minut luultavasti kallistumaan jonkinsorttiseen sitoutumattomaan vasemmistolaisuuteen (ennen kuin vasemmistovihreyttä oli olemassakaan) ja aivan varmasti kaikki se aivoton "isänmaa"-retoriikka sai sota- ja merihistoriasta sekä lentokoneista kiinnostuneen teinin valitsemaan varsin varhaisessa vaiheessa siviilipalveluksen.

Tämän "kahden totuuden sodan" ongelma on kuitenkin ollut melkoinen silmienaukaisija. Se opetti minulle - joka vietin aivan liian suuren osan nuoruuttani nenä kiinni kirjoissa, etenkin historiankirjoissa - paljon historiankirjoituksesta ja siitä, miten historiankirjoitusta ei pidä lukea. Tällaisia valaistumisen kokemuksia on sittemmin tullut muitakin, sekä ajanjaksojen että yksittäisten henkilöiden suhteen. Ristiretket on hyvä esimerkki. Jan Guilloun Ristiretkitrilogia antoi Rikhard Leijonamielestä täysin toisenlaisen kuvan kuin lapsuuden lukemistoihin kuuluneet Grimbergin Kansojen historia tai Sir Walter Scottin Ivanhoe. Jälkeenpäin oli hauska lukea uudelleen, kuinka Grimberg suorastaan kiemurteli yrittäessään selitellä edes vähän paremmin päin Rikhardin Akkassa toimeenpanemaa panttivankien joukkomurhaa.

(Tosin ristiretkeläisten pimeitä puolia paljastavilla kirjailijoilla on sitten vastaavasti käänteinen ongelma: Guilloukin onnistuu tekemään kurdisotapäällikkö Saladinista melkoisen puhdasotsaisen sankarin. Miehellä on pääosin historiankirjoissa hyvä maine, mutta tuskin tämäkään on koko totuus.)

Ai niin, sain kouluaikoina käsiini myös pahamaineisen Pirkkalan monisteen, joka pyrki esittämään keskikoululaisille ymmärrettävässä muodossa historiallisten tapahtumien taustalla vaikuttaneita taloudellisia ja yhteiskunnallisia kytköksiä. Sitä pidettiinkin marxilaisena. Oli se joka tapauksessa melkoisen valaisevaa luettavaa koulun tavallisten historiankirjojen kuninkaiden, diktaattoreiden ja muiden ns. valtiomiesten nuoleskeluun nähden.

Paitsi että tällaisten ristiriitaisten historioiden lukeminen on kasvattanut tervettä kyynisyyttä median ja historiankirjoituksen julistamia "totuuksia" kohtaan, se on antanut myös oivaa kirjallisten ideoiden kehittelyainesta. Toistaiseksi julkaistussa tuotannossani tämä näkyy tietysti selvimmin Alshainissa.

Olen jo joskus 80-90-lukujen taitteessa merkinnyt muistikirjaan idean tarinasta, jossa useampi kertoja kertoo ristiriitaisia käsityksiä jostakin tapahtumasta. Tämä muistiinmerkintä on samoilta vuosilta kuin ensimmäinen Alshainin kirjoitettu pätkä, neljännen osan alussa oleva vihkiäispuhe. (Se sijoittui Alshain-tähteä kiertävälle planeetalle, mutta oli ensimmäinen luku perin erilaiseen tarinaan, jota en koskaan kirjoittanut. Siinä alshainilaisyhteiskunnassa oli tosin paljon samoja piirteitä kuin lopullisen Alshainin maailmassa. Itse puheen esikuvana puolestaan on ihan oikea eräissä sukujuhlissa pidetty puhe, mutta muutin kyllä huolellisesti nimet, paikat, ajat ja maailmankatsomukset suojellakseni sivullisia... )

En luultavasti tarkoittanut näitä kahta ideaa samaan tarinaan - luulen, että moninäkökulmaideassa oli kyse selkeämmin jostakin yksittäisestä, selittämättömästä tapauksesta: ufosta, yliluonnollisuudesta, jostakin sellaisesta. Kirjoitin muistiin vain perusidean. Mutta kun vuosia kului, nämä(kin) tarinaideat alkoivat kietoutua toisiinsa. Yksittäisen, vaikeasti selitettävän tapauksen sijaan kuvasin useamman kertojan ristiriitaisten näkemysten kautta yhtä kaupunkia, muutamia ihmisiä, joitakin (ko. maailman) historiallisia tapahtumia, useita, osin vähäpäitöisiltäkin vaikuttavia tapahtumia. Joista osasta tulee sitten kirjan mittaan tärkeämpiä.

Myös Nedujen alkuperäisessä käsikirjoitusversiossa oli lopputulosta voimakkaammin kahden eri kertojan näkemyksiä tapahtumista. Mutta siinä missä Alshainin tapa käyttää ideaa tuntui toimivan mainiosti sekä ateljeekriitikoiden, kustannustoimittajan kuin lukijoidenkin mielestä, Neduissa homma ei toiminutkaan. Itse tarina vei kirjaa eri suuntaan kuin kahden kertojan näkökulma olisi vaatinut. Joten homma piti toteuttaa lopulta toisella tavalla - joskin alkuperäisidea kyllä näkyy edelleen Nedujen parissa ensimmäisessä luvussa, ja viimeisessä.

Luulen kuitenkin, etten anna periksi niin helpolla. Tämä ristiriitaisten historioiden ajatus on niin kiinnostava - ja mielestäni jopa tärkeä tässä edelleenkin yksiin, yksiselitteisiin totuuksiin luottavassa maa(ilma)ssa - että luultavasti leikittelen sillä myöhemminkin. Miten ja missä, en tiedä. Jos kirjoitan lisää kirjoja Alshainin maailmasta, jatkuvuuden tarve voi tuottaa jonkinlaisen muunnelman ykkösosan moninäkökulmatekniikasta. Ehkä. Toistaiseksi minulla ei ole mitään tarvetta sitoutua tulevien kirjojen suhteen mihinkään. Ei tarvetta eikä halua. Minne ja miten tarina vie, se vie. Silloin kelluskelen tyytyväisenä virran mukana ja kirjaan ylös, mitä romaanihenkilöni näkevät, tekevät, kuulevat, lukevat ja tuntevat.