Mihail Bulgakovin romaaniklassikko Saatana saapuu Moskovaan on täysin toivoton kapine sovitettavaksi näyttämölle, siitä kaikki kirjan lukeneet lienevät yhtä mieltä. Mielenkiintoista onkin, että olen onnistunut näkemään Helsingissä jo kolme suhteellisen onnistunutta näyttämötulkintaa tästä spekulatiivisen fiktion klassikosta. KOM-teatterin esitys Koiton salissa 80-luvun alkupuolella on jäänyt mieleen upeana toteutuksena, mutta voi olla että aika kultaa muistot. Q-teatterin Mestari ja Margarita Suomenlinnassa kymmenkunta vuotta sitten oli sekin varsin mieleenjäävä tulkinta - vaikkakaan heidän Begemotinsa ei ollut yhtä ikimuistoinen kuin KOMilla...(Vaimo voi pistää paremmaksi: hän on nähnyt Saatanasta myös balettiversion.)
Tuorein on Ryhmäteatterin tulkinta, jonka pääsimme näkemään puolisentoista viikkoa sitten. Aika ei ole vielä kullannut muistoja, joten esityksen suhteen heittäytyy helposti suhteettoman kriittiseksi. Kyllä se mittansa kantoi - joskin on paha sanoa, mitä näytelmästä olisi saanut irti ellei alkuteosta olisi lukenut useampaankin kertaan. Eniten hommassa kiusasi varmaankin liiallinen videokuvaan turvautuminen: Ryhmis käytti kameraa todella nokkelasti kesän Tuntemattoman ryyppykohtauksessa, nyt telkkariruutuja oli liikaa - ja tapahtumista liikaa oli heijastettu kankaalle silloin kun itse näyttämö pysyi tyhjänä. Niin, ja Vesa Vierikon esittämästä Wolandista tuli liian vahvasti mieleen Vesa Vierikon esittämä Gandalf Ryhmiksen toistakymmentä vuotta sitten esittämässä Sormusten herrassa. Mutta muuten.. eipä oikeastaan valittamista. Begemot, suosikkihahmoni kirjassa, oli mainio, joskaan ei yhtä namu kuin KOMilla aikoinaan.
(Olin jotenkin onnistunut kuvittelemaan tähän näytelmäversioon asti, että kirjan tapahtumat sijoittuisivat 1920-luvulle, pian vallankumouksen jälkeen. Siinä olin tietenkin väärässä. Bulgakov kirjoitti kirjaansa 1930-luvulla ja tapahtumatkin sijoittuvat aikaan, jolloin Stalin oli vakiinnuttanut valtansa.)
Ryhmäteatteri joutuu sitä paitsi täysin epäreiluun kilpailuun Teeman esittämän, kertakaikkisen loistavalta vaikuttavan venäläisen Saatana saapuu Moskovaan -draamasarjan kanssa. Sarjaa on tehty isolla rahalla, ja kymmeneen tunnin mittaiseen jaksoon saa rakennettua asioita aivan eri tavalla kuin parituntiseen näytelmään. En nykyään oikein jaksa enkä viitsi katsoa teeveedraamaa, mutta tämä kuului jo etukäteen pakollisiin seurattaviin - eivätkä kaksi ensimmäistä jaksoa ole pettymystä tuottaneet. Jos taso jatkuu samanlaisena, tässä on jotakin jolla voi monina tulevina vuosikymmeninä perustella sitä, miksi ennen tuli telkkarista paljon parempaa ohjelmaa.
Ja vielä yksi viime aikojen audiovisuaalinen elämys: Vincent Paronnaudin ohjaama, Marjane Satrapin sarjakuvaan perustuva piirroselokuva Persepolis. Muutamien näkemieni kuvien perusteella suhtauduin varsin epäilevästi siihen, miten niin askeettiselta näyttänyt mustavalkoinen piirrostyyli toimisi isolla kankaalla. Turhaan epäilin - tämä on todella kaunis elokuva. (Joskin kannattaa mennä istumaan vähän ensimmäisiä penkkirivejä taaemmaksi, niin kuvakokonaisuus toimii paremmin.) Myös tarina jaksaa kiehtoa. Marjin elämää shaahin diktatuurissa, sitten teokratiassa ja keskellä pitkää, järjetöntä sotaa ja vielä lukiolaisena Wienissä olisi kyllä jaksanut katsella pidempäänkin.
