Kävin jossakin vaiheessa lukiovuosiani melkoisen säännöllisesti uimassa Kontulan hallissa. Rutiini oli jokseenkin vakio: uin kroolaamalla suunnilleen kilometrin verran - parikymmentä radanmittaa - pitämättä välillä taukoa. En ole koskaan oppinut kovin hyväksi rintauimariksi. Kohtuullisen hyvä kroolitekniikkakin kehittyi melkoisen vahingossa. Isälläni oli nimittäin tapana yhteisillä uimareissuilla vetäistä vähintään yksi altaanmitta kroolia. Sen huomasi yleensä koko halli, sillä faijan kroolaustyyli oli äärimmäisen pärskivä, roiskiva ja äänekäs, eikä juuri rintauintia nopeampi. Minua tietenkin hävetti, joten ryhdyin itse kehittämään uintityyliäni mahdollisimman vähän roiskivaksi. Samalla siitä tuli melkoisen tehokasta matkauintia, kun käytin energiani mahdollisimman tarkasti eteen päin kulkemiseen veden ilmaan lennättämisen sijaan.
Kouluvuosien jälkeen uiminen kuitenkin jäi. Osasyynä oli huononeva näkö: ilman laseja on vähän hankalaa yrittää setviä reittejä altaalle ja takaisin. Tämä tilanne korjaantui viime joulun jälkeen, kun sain lahjaksi riittävän voimakkailla miinuslinsseillä varustetut uimalasit. Kun tunsin muutenkin kaipaavani viikottaisen taiji-tunnin rinnalle muutakin säännöllistä liikuntaa, opettelin kevään mittaan lähtemään useimpina arkipäivinä heti herättyä kävelemään kohti Malmin uimahallia. Kroolattuani asianmukaisen kilometrin palasin kaupan kautta kotiin aamiaiselle. En ole kovin tehokas työntekijä muutenkaan aamupäivisin, joten tällä tavalla puolitehoinen vuorokauden aika saatiin paremmin hyötykäyttöön. Kroolaustekniikka oli pysynyt yllättävän hyvin muistissa, joten ei kulunut kovinkaan kauaa, ennen kuin voimia alkoi löytyä uimaa koko määrämitta yhdellä tai kahdella nykäisyllä.
Kunnon kohentamisen lisäksi kroolaamisessa on muuan hyvä puoli, jota en ollut muistanutkaan: se on melkoisen meditatiivinen urheilulaji. Kroolatessa olen yksin, suuri osa huomiokyvystä keskittyy kehon liikkeisiin. Käsiin, jalkoihin, hengitykseen. Ennen kaikkea hengitykseen. Mieli luiskahtaa luonnostaan vapaalle, melkein kuin unessa, mutta virkeämpänä ja valppaampana, hanakampana muistamaan irrallisia mieleenjuolahduksia, joista voisi olla iloa... esimerkiksi romaanin kirjoittamisessa. Karstaan on syntynyt lukuisia ideanpoikasia Malmin uimahallin vedessä. Päähenkilön olemus, ennen kaikkea. Hänellä tuntuisi (ainakin tässä vaiheessa - melkein vuotta ennen kuin aion ruveta itse kirjoitustyöhön) olevan melkoisia ongelmia kehonkuvansa suhteen. (Itsellänikin on, mutta uiminen tuntuu parantavan mieltä ja itsetuntoa tässäkin suhteessa.) Hän on koettanut parantaa tilannetta oman aikansa muodikkaan menetelmän avulla, mutta ei ole kovin tyytyväinen tuloksiin. Hän ei tuntuisi myöskään olevan kovin vakuuttunut omasta sukupuoli-identiteetistään.
Tänään tulin puolivahingossa kehitelleeksi tulevalle kirjalle kansikuva-ideaa. Minullahan on ollut sekä Alshainiin että Neduihin kansiehdotus valmiina jo kauan ennen kirjan kirjoittamista, joten kuvan voisi tälläkin kertaa laatia, jos ei muuta niin omaksi inspiraationlähteekseen. Alshainin kansi säilyi melkein samanlaisena painettuun versioon saakka, Neduihin tein aivan uuden version kirjan kirjoittamisen jälkeen. Alkuperäisversio oli paljon psykedeelisempi, mutta eräs sen keskeinen elementti jäi lopulliseenkin versioon, joskin aika paljon hillitymmin.
Tajusin vasta jälkeenpäin, että uiminen oli onnistunut hiippailemaan mukaan myös juuri viime keväänä kirjoittamaani Neduihin. Jolle Peltola ei kirjassa ui, mutta yhtenä ateljeekriitikkonani toiminut kirjailija- ja kääntäjäkollega Annika Eräpuro kiinnitti huomiota käsikirjoitusversiossa pariin kertaan vilahtaneeseen hengitysteemaan, hengityksen rytmiin. Huomasin sen itsekin oikeastaan vasta hänen ansiostaan, ja rohkaistuin nostamaan vähän paremminkin esille.
(Hengitysrytmi ja hengityksen huomioiminen on tietenkin tärkeää myös taijissa.)
*
Käydessäni eilisaamuna hakemassa Hesaria postilaatikosta naapuri onnitteli minua Kauppalehden viimeviikkoisesta kiittävästä Nedut-arviosta. Hän oli jopa ottanut siitä kopion, josta minä puolestani sain otettua kopion. Ja kyllä, arvostelu tosiaan oli melkoisen positiivinen. Vanhaa vasemmistovihreää tietysti ilahduttaa vinosti saada kehuja sisällöltään melkoisen poliittisesta kirjasta juuri tässä kapitalismin paperisessa linnakkeessa... joka tapauksessa arvostelu oli näkökulmiltaan sen verran kiinnostava, että odotan entistäkin uteliaampana, miten sen kirjoittaja käsittelee Neduja saadessaan arviolle enemmän tilaa omassa lehdessään Tähtivaeltajassa - joka kuulemma on parhaillaan painossa.
