Nuoruusmuisto keskikoulun viimeiseltä luokalta 1976-77. Opetussuunnitelmaan kuuluva kahdenkeskinen ammatinvalintaohjaustuokio. Astuessani sisään ammatinvalintaohjaaja aloittaa varovaisesti:
A: Niin, onkos sulla ollut mielessäsi mitään sellaista alaa josta sä olisit niinku...
Minä: Joo, mä haluan arkeologiksi.
A hämmentyy täysin. Uskonnonopettajana hän tietysti tietää, mikä arkeologi on, ja rupeaa selailemaan opaskirjaa.
A: Ahaa, tota, mä en tiedä onko täällä mainittu... Hei! Täällähän se on!

Saman lukuvuoden keväänä satuin menestymään hyvin matematiikan kokeissa ja päätin hakeutua lukion pitkän matikan linjalle. Mikä osoittautui hyväksi jutuksi, koska pian myöhemmin rupesin kiinnostumaan enemmän tähtitieteestä kuin vanhasta rakkaudestani arkeologiasta. Mistä syystä pyrinkin sitten yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa.

Silti kiinnostus arkeologiaan on säilynyt, enkä voi väittää etten olisi ainakin vähän kateellinen ystävä- ja tuttavapiiriini kuuluville tai kuuluneille arkeologian ammattilaisille. Ei liene kovin vaikeaa arvata, että 391:n ja Nedujen alkuideat ovat omalla tavallaan peräisin juuri tästä vanhasta mieltymyksestä ammattikuntaan, jonka tulevaisuus on jätteissä - kuten sanonta kuuluu. Arkelologiakiinnostus saa minut silloin tällöin lueskelemaan muun muassa Archaeology-nimistä amerikkalaislehteä, ainakin silloin kun irtonumeron kannessa näyttäisi olevan jotakin kiinnostavaa.

Viimeisimmästä hihaan tarttuneesta numerosta sattui silmiin sivun mittainen haastattelu, jossa australialaisarkeologi Alice Gorman haluaa suunnata ammattitoveriensa katseet tähän asti hieman epätavalliseen suuntaan: avaruuteen. Ei, kyse ei ole mistään kadonneiden maanulkopuolisten lajien jälkeensä jättämistä muinaisista laitteista (jotka yllättäen kuitenkin toimivat kaikkien niiden kymmenien tuhansien vuosien jälkeen kuin uudet ja ottavat löytäjänsä valtaansa), vaan ihan tavallisesta avaruusromusta, jota ihmiskunta on kylvänyt lähiympäristöönsä jo tasan viisikymmentä vuotta. Neuvostoliiton Sputnikeista ei ole enää mitään jäljellä - ilmakehän kitka hidasti niiden vauhtia ja pudotti ne varsin nopearti palamaan ja hajoamaan ilmakehän paksummissa kerroksissa - mutta vanhin kiertoradalla yhä jääräpäisesti partioiva artefakti on maaliskuussa 1958 laukaistu Yhdysvaltain laivaston satelliitti Vanguard 1. Vanguard_1_13_03_03.jpgSen laitteet eivät ole tietenkään toimineet enää vuosikymmeniin, mutta siellä se vain kiertää. Ja kiertää vielä pitkään. Gorman huomauttaa haastattelussa, että historiallisen arvon lisäksi vaiennut satelliitti voisi kertoa myös paljon siitä, miten sen rakentamiseen käytetyt materiaalit ovat kestäneet ja käyttäytyneet viidenkymmenen vuoden avaruusaltistuksen aikana.

Tässä mielessä hän pitää tärkeänä myös Maata kiertävältä radalta löytyvän orgaanisen aineksen tutkimista. Edesmennyttä Mir-asemaa kuulemma ympäröi kellertävien jäähiukkasten pilvi, eikä Mir ole suinkaan ainoa avaruusalus, josta on päästelty avaruuteen virtsaa tai muita ihmisen tuotteita. Planeettojenvälisten lentojen kannalta on oleellisen tärkeää tietää, miten avaruuden olosuhteet - voimakas säteily, rajut lämmönvaihtelut - vaikuttavat orgaaniseen ainekseen.

Gorman on sitä mieltä, ettei satelliittiin tulisi suhtautua minään avaruusromuna, vaan antaa sen jatkaa omalla radallaan ainutlaatuisena historiallisena muistomerkkinä. Ehkäpä jonakin päivänä avaruusturistit voivat ihailla muinaistekokuuta oman matkustaja-aluksensa mukavilta sohvilta.

Avaruusturismi onkin lehden yksi huolenaihe - etenkin siinä vaiheessa, kun Kuuhun ryhdytään järjestämään matkailua. Kuten lehti näyttää muutaman vuoden takaisessa jutussaan kertoneen, Kuun matkailukohteista taatusti kiinnostavimpia tulevat olemaan Apollo-ohjelman laskeutumispaikat. Tällä hetkellä ne ovat (tiettävästi) täsmälleen siinä tilassa, mihin ne astronauttien jäljiltä jäivät. Mutta yksi huoleton käden huitaisu - tai yksi ainoa avaruuspuvun tai kuuturistibussin vähäinen kaasuvuoto - pystyisi pyyhkäisemään olemattomiin Neil Armstrongin tai Edwin Aldrinin jalanjäljen kuupölyn pinnalta. Eivätkä ne säily loputtomiin, vaikka kukaan ei menisi lähellekään: Kuun pintaan osuu jatkuva mikrometeoriittipommitus, joka pyyhkii kaiken kadoksiin ennemmin tai myöhemmin. Joten historiallisia kohteita jouduttaisiin suojelemaan joka tapauksessa.

*

Luin eilen illalla loppuun Sari Peltoniemen Suomun. Sitä markkinoidaan nuortenromaanina, mutta minä tulkitsen sen tässä tapauksessa viittaavan lähinnä siihen, että päähenkilö Oona on teini-ikäinen, etsiskelemässä omaa ja seksuaalisuutensa paikkaa elämässä. Kirja ei tarjoa ilmeisiä ratkaisuja, mutta mukavan rauhallisesti etenevä tarina antaa lukijalle hyvää aikaa miettiä niitä itse. Ja tutkiskella, mitä tarinan tasojen alle kätkeytyy. Tai pohtia, millaiseen maailmaan Oona kirjan alun harkitsemattomalla uintiretkellään päätyy, ja mitä siinä maailmassa esiintyvät liskot (ja ne toiset... hirviöt) todella ovat.

Luulen, että tämä on niitä kirjoja, joka kannattaa lukea uudelleen vuosien päästä, toisenlaisessa iässä ja toisenlaisessa elämäntilanteessa. Silloin siitä voi nähdä aivan eri asioita. Erittäin suositeltava kirja.