Nyt se on sitten nähty.

tuntematon_risti.jpg

Tuntematon sotilas on siinä suhteessa hankala teos teatterille, että jotakuinkin kaikki katsojat muistavat ne herkullisimmat repliikit ja kohtaukset miltei ulkoa. Näytelmästä tulee helposti pelkkä ennalta arvattavien letkautusten sarja. Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaama versio ei lankea tähän loukkuun, vaan käyttää sitä hyväkseen viemällä jutun osin jonkinlaiselle metatasolle ja leikittelemällä tyyleillä. Leikittelemällä niillä repliikeillä ja tyypeillä, jotka kaikki tuntevat.

Ensimmäisessä näytöksessä "leikittely" olikin avainsana, positiivisessa mielessä. Jätkäporukka pääsi revittelemään kunnolla myös fyysisesti - katsomon eturivissä melutaso ei ollut sentään ihan niin paha kun etukäteen pelättiin. Välillä parodioitiin puskateatteria, välillä leikiteltiin perinteisen jermutoteutuksen latteuksilla. Yleisöllä oli hauskaa, syystä. Jollakin tavalla näyttelijäporukan ilmeisen hyvä ensemble-ote toi minulle mieleen kauan sitten 1970-luvulla näkemäni Turun kaupunginteatterin Seitsemän veljestä - se jäi varhaisteinin mieleen melkoisen vahvasti. Vauhti osattiin myös pysäyttää välillä äärimmäisen tehokkaasti ja toimivasti. Rokan ja Koskelan känninen tuijotuskilpailu oli herkullinen, mutta todellinen rytminmuutos oli lämpökameralla kuvattu Lehdon kuolinkohtaus. Se petasi vahvasti toista, synkempää näytöstä.

Näytelmän jälkimmäinen osa jäi ehkä hieman hajanaisemmaksi kuin alku, mutta toi mainiosti esiin jermuilun toisen puolen. Sarastien ja Rokan pitkä kahdenkeskinen keskustelu toimii ja pysäyttää. Samalla Rokan hahmosta tulee vahvasti esiin sen synkempi ja realistisempi puoli. Lopun kuvienampumiskohtaus hätkähdytti vaikka siitä tiesikin, mutta sehän oli tarkoitus. Itse tulin ajatelleeksi, että tällä ehkä haluttiin konkretisoida nykykatsojalle kouriintuntuvalla tavalla, että sodassa kuolee ihmisiä.
Sodassa kuolee ihmisiä.
Sodassa kuolee tuttuja ihmisiä.
Sodassa kuolee ihmisiä, joista me välitämme.
Sodassa kuolee ihmisiä, jotka olisivat muuten voineet vielä tehdä jotakin tärkeää.
Kohtaus pelaa tehokkaasti esiin myös toisen puolen yleisön mielestä niin hauskasta Rokan joukkolahtauskohtauksesta, siitä "kun hänen päänsä sattuu tuon näreen kohdalle, hänelle tulleekin noutaja" -jutusta, jonka kaikki aina muistavat. Samalla tavalla älyttömän tappamiselle nauramisen vaientaa valkokankaalle muutamia kertoja heijastettu kamerakuva yleisön jäsenistä ja tähtäinristikosta.

Henry Hanikan Rokka nousee, tavan mukaan, vahvaksi ja keskeiseksi hahmoksi. Hanikka osaa sitä paitsi tehdä roolin todella hyvin. Hänen Rokkansa ei ole pelkkä hauska sotasankari, vaan myös, ja samalla, miltei mielenterveysongelmiin asti ahdistuneen epätoivoinen kusipää. Hanikan aavistuksen keskivertosuomalaista tummempi ihonvärikin sopii rooliin: sodan aikanahan (ja vielä pitkään sen jälkeenkin) karjalaisia ei oikein hyväksytty oikeiksi suomalaisiksi, vaan heitä pidettiin eräänlaisina puoliryssinä.

Lehto (Petri Manninen) on perinteen mukaan miltei pelottava psykopaatti, mutta kuolinkohtaus tuo hahmosta esiin paljon muutakin. Saman näyttelijän Honkajoki taas oli todellinen yllätys ja hämmensi tehokkaasti odotuksia. Upseereista Kariluoto oli jätetty pois, mutta Lammiosta (Antti Luusuanniemi)  tehty paikoin jonkinlainen kertojahahmo - tai ainakin ohjaaja. Tämän tulkinnan Lammio-kuva on onneksi vähän moniulotteisempi kuin kesän Suomenlinna-produktion totaalinen paskiainen. Muut hahmot noudattelevat enemmän perinteisiä Tuntematon-hahmotulkintoja ja jäävät siksi vaisummiksi.

Kaiken kaikkiaan aika julmetun loistava näytelmä. Tämä tullaan erittäin todennäköisesti muistamaan vielä vuosikymmenien päästä - etenkin kun näytelmästä on saatu kohisemaan juuri samanmieliset porukat, jotka haukkuivat Linnan romaania sen ilmestyessä. Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, jos onnistuu saamaan lipun.