Eric Claptonin omaelämäkerran suomennos lähti kustantajalle keskiviikon vastaisena yönä. (Sähköposti on iloinen asia.) Kirjaan minulla oli alkuaan jonkin verran vaikeuksia suhtautua. Clapton itse on musiikinharrastukseni historiassa erittäin tärkeä hahmo. Kesällä 1980 minut sai innostumaan bluesista ja muustakin bluespohjaisesta musiikista kaksi albumia: toinen oli The Blues Bandin esikoislevy The Official Blues Band Bootleg Album ja toinen Claptonin Budokan-live Just One Night. (The Blues Bandin toinen kitaristi Tom McGuinness ja laulaja/huuliharpisti Paul Jones soittivat 1960-luvun alussa Roosters-nimisessä yhtyeessä, johon Clapton liittyi sen jälkeen kun Jones oli lähtenyt Manfred Mannin yhtyeeseen ja soolokitaristi Brian Jones perustamaan Rolling Stonesia.) Saman vuoden syksyllä käsiini sattui halpa neljän LP:n boksi, jonka yksi levy sisälsi Creamin esikoisalbumin parilla singleraidalla täydennettynä. Se sai minut innostumaan bassonsoitosta, ja toisin kuin useimmat muut silloiset innostuksenkohteeni, bassonsoitto on kestänyt.

Omaelämäkerta tuntui alkuun jossakin määrin karulta ja soittamisen harrastajan mielestä pintapuoliseltakin. Claptonin huomio kun ei ole studiosessioiden tai kitaroiden yksityiskohdissa (vaikka toki kirja kertoo, miten hän hankki kuuluisan "Blackie"-nimisen Stratocasterinsa ja miten luopui siitä), vaan aivan muualla. Tämän tajusin vasta, kun luin kollegan minulle lähettämän linkin päästä Stephen Kingin arvostelun.  Vaikka  olenkin omassa elämässäni onnekkaasti välttänyt sairauteen asti pahentuneet päihdeongelmat - tietyissä elämäni vaiheissa luultavasti osittain siksi, että varaa päihteisiin ei ollut - näiden asioiden käsitteleminen ei ole totisesti turhaa. Ja Claptonin tapauksessa ongelmat olivat niin pahoja, että ne olivat vuosikymmeniä hänen elämänsä tärkeimpiä asioita.

Loppujen lopuksi koin siis suomentavani varsin tärkeää, arvokasta kirjaa.

Silti suomennoksen valmistuminen on aina ilo. Ilo on myös, että sovittuna on seuraava työrupeama - ja itse asiassa sitäkin seuraava. Claptonista siirryn talven ja alkukevään ajaksi hänen tunnetumpaan laulaja-kitaristi-aikalaiseensa, joka valitettavasti ei enää pysty kirjoittamaan omaelämäkertaa. Muusikkoelämäkerroissa siis pysytään edelleenkin, ja nyt kyseessä on yksityiskohtainen, huolellisesti tutkittu järkäle, jossa on totisesti suomentamista. Vaikka kirjallisuuden suomentajan loma-aikaa onkin perinteisesti se kun edellinen työ on jätetty ja seuraavalla ei ole vielä kiire, kovin pitkään lomarentoiluun ei ole nyt mahdollisuuksia. Hivenen kuitenkin, niin että tänä vuonna varsin runsaaksi äityneen pikkujouluputken häntäpään voi juhlia rauhassa. Että voin kuluttaa muutaman päivän työkoneen käyttöjärjestelmän ja kaikkien ohjelmistojen puhtaaseen asennukseen kaatuilutaipumuksen vähentämiseksi. Että saan väkerrettyä Nedut-soundtrackin valmiiksi. Että saan tehtyä Tähtivaeltajaan lupaamani novellikäännöksen. Että kerkiän lukemaan lukemista odottavan romaaninipun. Että kerkiän rentoutumaan. Että pääsen leipomaan pipareita rakkaani kanssa.