Olen tainnut täällä blogissakin ruikuttaa, että pitäisi käydä katsomassa enemmän bändejä livenä. Lisättäköön ruikutukseen täydennys: pitäisi käydä katsomassa livenä vähemmän kuuluisia bändejä. Vanhat tutut ja varmat valinnat ovat... no, varmoja. Turvallisia. Ihan kivoja ja joskus loistaviakin keikkoja, mutta harvoin tarjolle tulee mitään odottamattomatonta. Ja sehän on live-musiikin suola: Koskaan ei pitäisi joutua olemaan liian varma siitä, mitä tapahtuu.

Eilisiltainen visiitti syvän etelän syövereissä, Kallion kaupunginosassa, olevalle Club Libertélle oli toivottavasti uuden aktiivisuuden alkua, vaikka on myönnettävä että paikalle raahautuminen johtui siitä että illan toisessa kokoonpanossa, Tellus-yhtyeessä, soittaa joukko Muusikoiden.netin kautta (ja vähän muualtakin) tuttuja ja tavattoman mukaviksi havaittuja tyyppejä. Myös bändin kolmen biisin demo oli valmiiksi tuttu.

No, ainakin illan ensimmäinen esiintyjä Martduuri oli täysin ennalta tuntematon kokemus. Yritimme tuttujen kanssa miettiä, miten nuorehkoa (?) trubaduuriherraa kuvailisi, ja päädyimme jonkinlaiseen yhdistelmään Kari Peitsamoa, alkuaikojen (suomenkielistä) 22-Pistepirkkoa ja... mikäs hitto se olikaan se kolmas? Laulut olivat nokkelia, lämpöisiä, pienimuotoisia surullisen hahmon ihmissuhdekertomuksia. Yhden biisin ajan lavalla vieraillut sellisti toi mukavaa lisäväriä.

Vaikka tykkäänkin Telluksen lauluntekijä/laulaja Stella Vuoman biiseistä, demolla musiikissa oli vähän liian vahvoja vaikutteita 70-luvun jazzrockista että osaisin oikein suhtautua siihen reilusti.* Livenä todella komeasti toimiva rytmiikka ja mukavan vahvat reggaevaikutteet petrasivat melkoisesti (etenkin kun nurkkapaikallani basso korostui melkoisen vahvasti) ja huomasin vallan diggailevani. Stellalla on upea ääni. Mielilauluksi nousi kyllä se encorena esitetty pienimuotoisempi ja ilmeisesti uusi laulu - olikos sen nimi "Mutta kun"?

Tällaisia reissuja pitää tehdä toistekin.

* Jos halusi 70-luvulla kuunnella radiosta muutakin musiikkia kuin (täys)klassista, joutui pakosta kuuntelemaan hirvittävän paljon jazzrockia ja muuta "hienoa" "kevyttä" musiikkia. Siitä syystä minä  monen muun ikätoverini tavoin vihaan jazzrockia, fuusiojazzia ja progressiivista rockia sydämeni pohjasta.** Tässä tietysti lohduttaa se, että nykyhetken nuoriso tulee aikuisena vihaamaan yhtä intohimoisesti tanssipoppia ja englanninkielistä, tekorajua poprockia. Brežhneviläiset soittolistat ovat... sieltä.

** No, on jotain poikkeuksiakin. Genesisin Selling England by the Pound. King Crimsonin In the Court of the Crimson King. Pink Floydin Meddle ja ne kaksi  The Wallia edeltävää hittilevyä. Maailman kaikki kaksi hyvää fuusiojazzbiisiä on käyttäjäystävällisesti sijoitettu Heavy Weatherin ykkös- ja kakkosraidoiksi. Ja jos Blood, Sweat and Tears lasketaan jazzrockiksi, niin ovathan "Go Down Gamblin'" ja "Spinning Wheel" aika hienoja ralleja.