Otsikon laulu ("Rääväsuita ei haluta Suomeen" Eppujen ekalta levyltä) on tietääkseni ollut ensimmäinen kosketukseni Mikko Saarelan sanoitustyöhön. Laulun kertosäe on aina ajankohtainen, ja aina hyvä muistutus kaikille päättäjille, niin kukkahattutädeille kuin lippahattusedillekin:

"Mitä enemmän nostatte kohua
sitä enemmän lapsenne rakastaa mua..."

Rumba-avustajan aikoinani yhdeksänkymmentäluvulla onnistuin erään kerran Tavastialla irtautumaan sen verran tavallisesta ujoudestani että menin esittäytymään Mikolle. Olimmehan molemmat saman lehden avustajia, kirjoitimme ns. maailmanmusiikista ja vielä molemmat basisteja. Tältä pohjalta oli tietysti odotettavissakin, että Mikko on myös vallan mukava kaveri. Niinpä oli ilo mennä juhlistamaan hänen 50-vuotispäiviään eilen Tavastialle. Meitä oli siellä muitakin, talon täydeltä. Isäntä itse viihtyi lavalla kohtuullisen paljon, vaikka olikin ilmeisesti etukäteen väittänyt, ettei halua soittaa eikä laulaa.

Ilta eteni pitkään käänteisessä kronologisessa järjestyksessä, joten ensimmäisenä lauteille heitettiin 90-luvun alun mainio zydeco/cajun-pumppu U-Bayou. Yhteissoitto ontui paikoin - eikä alkuperäiskokoonpanon loistava laulaja Ari "Woude" Voutilainen päässyt valitettavasti paikalle -  mutta olipahan ilo kuulla näitä ralleja pitkästä aikaa. Yksi yllätys settiin sisältyi. Olin aina kuvitellut Mikon vastaneen U-Bayoun mainiosta Lynyrd Skynyrd -suomennoksesta "Anna etumatkaa" ("Gimme Three Steps"). Nyt kävi ilmi, että salanimellä tehdyn taakse kätkeytyikin pitkän linjan soulmies Niko Ahvonen, joka tuli tekstinsä myös laulamaan.

Freud, Marx, Engels & Jung keikkailee edelleen ahkerasti, ja se kuului. Mikon aikaisesta kokoonpanosta ovat jäljellä enää laulaja-Myllykoski ja kitaristi-Pajukallio (Rumba-avustaja ja mainio mies hänkin), mutta linja on pitänyt kutinsa. Setti sisälsi illan teeman mukaisesti lähinnä alkuaikojen ralleja, kuten "Buuri Johannesburgista", joka - luojan kiitos - ei ole enää kovin ajankohtainen. Varsin ajankohtainen on sen sijaan yhtyeen ilkikurinen Nato-henkinen suomennos Country Joe and the Fishin klassikosta "Feel Like I'm Fixin' to Die Ragista", jolle toivottavasti saadaan pian levytyslupa.

Suomalaisen synapopin pioneereihin kuulunutta Organia en ehtinyt koskaan nähdä livenä - enkä tiedä mahtoiko trio kovin montaa keikkaa tehdäkään. Sekvensserivetoinen musiikki ei yleensä ole tietysti kovinkaan jännittävää seurattavaa konserteissa, eikä tälläkään kertaa, mutta kyllähän tuossa oli vissiä, mainiota nostalgiaa. Organhan oli aikanaan niin pioneeri että joutui enemmän tai vähemmän kolvaamaan itse syntetisaattorinsa. Nyt kalusto vaikutti modernimmalta, mutta äänikuva kuulosti kyllä muuten suhteellisen aidolta.  Niin, ja "Regina Linnanheimon silmät" on edelleen lempparibiisini.

Illan viimeisen kokoonpanoryppään kohdalla takaperoisesta aikajärjestyksestä poikettiin loikkaamalla suoraan 1970-luvun puoliväliin ja siihen kehityskulkuun, joka johti ylöjärveläiskoululaisten jamittelubändeistä hilpeän Black Sabbath -henkisen Aku Syrjä Bandin kautta "Suomen ensimmäisenä punk-bändinä" itseään mainostaneeseen Eppu Normaaliin. Eppujen viimeisen neljännesvuosisadan aikaisesta musiikkitarjonnasta voi olla montaa mieltä (minä olen enimmäkseen vältellyt sitä), mutta sitä varhaisempaan materiaaliin keskittynyt ryhmä kuulosti kertakaikkisen verevältä. Jos sulki silmänsä, saattoi kuvitella olevansa samassa salissa toukokuussa 1980 - jolloin olin juuri täyttänyt kahdeksantoista ja Eput olivat yksi ensimmäisiä Tavalla näkemiäni bändejä. Tosin tällä kertaa Martti hyppi huomattavan paljon enemmän kuin siihen aikaan miltei enemmän ilmassa kuin lavalla viihtynyt Torvinen. "Rääväsuut" kuultiin, samoin "Poliisi pamputtaa" (joka on eri biisi kuin "Poliisi pamputtaa taas") ja monta muuta herkkupalaa. Jostakin syystä olisin halunnut setin sisältävän myös Akun tehtaan aloitusraidan "Vanha kellarissa valittaa", mutta ei kaikkea voi saada.

Kaikenkaikkiaan vallan mainiot viisikymppiset. En päässyt onnittelemaan päivänsankaria kädestä pitäen, mutta ehkäpä sekin onnistuu ennemmin tai myöhemmin.