Hävityksen historiaa - Eurooppalaisen vandalismin vuosisadat
(Atena 2007)
Näinkin voi käydä: Lueskellessani tätä kirjaa Luxorin-reissulla mieleen juolahti pohtia, mitähän kaiken eurooppalaisen kritiikittömänä ihailijana tunnettu Matti Klinge pitäisi tästä kirjasta. Kuinka ollakaan, Klinge näyttää arvostelleen kirjan Hiidenkiveen. Pikaisen silmäyksen perusteella hänen mielipiteensä on jossakin määrin... no, sanotaanko vaikka nihkeä.En ihmettele. Kirja ei anna maaosamme väestöstä - tai ennen kaikkea sen armeijoista ja sodanjohdoista - kovinkaan mairittelevaa kuvaa. Ei pitäisikään. Meikäläisten sotavoimien suhtautumisessa vastapuolen (tai kuvitellun vastapuolen) kulttuuriperintöön ei totisesti ole ollut kiitoksen arvoista. Kirja tosin keskittyy Euroopan alueella tapahtuneisiin tuhotöihin (eurooppalaiseen kulttuuripiiriin hyvin pitkään kuulunut nykyinen Turkki mukaan lukien), eurooppalaisten toiminta muualla maailmassa on ollut usein vieläkin häpeällisempää.
Ei sillä etteivätkö muutkin olisi tuhoamisessa kunnostautuneet: eurooppalaisina meidän on vain syytä aloittaa siitä kuuluisasta peilistä. Myös meidän suomalaisten. Toisin kuin Topelius kehtasi valehdella, 30-vuotisen sodan suomalaisia hakkapeliittoja ei Keski-Euroopassa muisteta minään sankarillisena eliittijoukko-osastona, vaan mm. Prahan ja Krakovan korvaamattomia kulttuuriaarteita ryöstäneinä, turmelleina ja hävittäneinä silmittöminä tuholaisina.
Kirja keskittyy nimenomaan kulttuuriperinnön ja kulttuuriaarteiden tuhoamiseen: inhimilliset kärsimykset ja kansanmurhat jäävät syrjään. Kirjan pinnallinen alkupuoli on yrittääkseen pohtia jonkinlaisia yleisiä syitä tai motiiveja ihmisjoukkojen hillittömään ryöstö- ja turmeluvimmaan, mutta ei oikein pääse puusta pitkään. Jakson oikeastaan ainoa kiinnostava detalji on tieto, että vandaalien kansakunta on otettu aivan turhaan tällaisen riehumisen synonyymiksi: Vandaalien kuninkaan Geiserikin johtama armeija toimi Roomassa vuonna 455 jKr. hyvinkin kurinalaisesti ja täysin paavin kanssa tehtyjen sopimusten mukaisesti - lukuun ottamatta yhden rakennuksen kullattuja lyijykattotiiliä, joiden irrottamiseen heillä ei olisi ollut lupaa. Ei Roomassa tosin kauheasti olisi tuolloin ollut ryöstettävääkään, sillä gootit olivat riehuneet kaupungissa vain vähän aikaisemmin.
Loppuosa kirjaa käsittelee sitten kahtakymmentä tunnettua kulttuurivandalismitapausta. Useimpiin liittyy armeija tai sotajoukko, mutta poikkeuksiakin on, kuten englantilainen lordi Thomas Bruce Elgin, joka ylitti 1800-luvun alkupuolella jopa törkeällä lahjonnalla turkkilaismiehittäjiltä saamansa valtuudet ryöstäessään antiikin Kreikan aarteita yksityiskokoelmiinsa Skotlantiin. Kyse ei ollut edes mistään irtotavarasta, vaan Parthenonin friisit kolkuteltiin irti suoraan seinistä (vaikka venetsialaiset olivat räjäyttäneet vanhaan ja silloin yhä ehjään temppeliin sijoitetun ruutivaraston reilut sata vuotta aikaisemmin, seinät olivat yhä pystyssä.) Myöhemmin hän joutui rahapulassaan myymään kaiken pilkkahinnalla British Museumiin. Siellä ne ovat vieläkin, toistuvista varastetun tavaran palautuspyynnöistä huolimatta.
(Tosin taitaisi koko British Museum jäädä aika tyhjilleen, jos kaikki luvattomasti haltuunotettu palautettaisiin sinne minne se kuuluu...)
Luistavasti kirjoitettu kirja jatkaa kuvauksia 1990-luvulle asti, Jugoslavian hajoamissotien aikana tehtyihin Dubrovnikin vanhankaupungin ja Mostarin kylän sillan tuhoamisiin asti. Näiden tapausten kohdalla mukaan tulee aivan uusi ja ennennäkemätön piirre, joka antaa synkeään tarinaan valon kipinän: Dubrovnikin ja Mostarin hävittäjät eivät ole edeltäjiensä tavoin päässeet kuin koira veräjästä, vaan ainakin vastuulliset upseerit on vedetty oikeuteen vastaamaan teoistaan.
Toivottavasti sama linja jatkuu siinä vaiheessa, kun setvitään Kaksoisvirtainmaan viime vuosien pommittajien ja pommi-iskujen tekijöiden puuhia.
