Tapanilan eilinen kirjakirppis onnistui mainiosti. Paikalla pyöri runsaasti porukkaa ja, kokeneempien mukaan, paikalla ei edes ollut kovin montaa ammattilaista haalimassa halpoja herkkupaloja pois pöydiltä ennen kuin varsinaiset kävijät ehtivät käydä läpi tarjontaa.
Sen verran hyvin homma toimi, että lokakuussa on odotettavissa seuraava kirjakirppis, ehkä sarjakuva- ja musiikkipainotteisena?
Kirppiksen ainoa ohjelmanumero oli kahden Tapanilan tietämissä asuvan kirjailijan keskustelu lempikirjoistaan. Matti Rönkä oli valinnut lempparikseen Raymond Chandlerin, jota itsekin olen jonkin verran lukenut. Itse harkitsin pitkään Ursula K. LeGuinia, mutta päätin lopulta puhua Tony Hillermanista - osittain siksi, että arvelin Matinkin kenties lukeneen häntä (missä olinkin oikeassa), jolloin keskustelulle olisi enemmän pohjaa.
Ja kyllä Tony Hillermanin voi ihan huoletta laskea yhdeksi kaikkien aikojen lempikirjailijoistani. Monen muun suomalaisen lailla kuulin herrasta ensi kertaa 1980-luvun loppupuolella, kun ensimmäinen suomennos Ajan varas (A Thief of Time) ilmestyi. Kirjassa oli kysymys rikosten ja navajojen lisäksi arkeologiasta, joten arvostelu pisti silmään, vaikken mikään suunnattoman innokas dekkarien ystävä olekaan. Niin paljon kirja ja kirjan ihmiset kaiken kaikkiaan kiehtoi, että aloin vähitellen haalimaan käsiini Hillermanin muutakin tuotantoa.Tässä vaiheessa kuvittelin vielä, että Hillerman oli itsekin navajo - kirjoihin painetuissa kuvissa vanhan miehen piirteissä oli jotakin sellaista, ja nimikin sopi hyvin kirjojen Leaphornien, Largewhiskersien sun muiden sekaan. Myöhemmin selvisi, että "navajokansan ystävän" arvosanan saanut Hillerman oli kuitenkin keskilännestä kotoisin oleva toimittaja, joka oli ajatellut 1970-luvun alussa kruunata toimittajanuransa osavaltiohallintoa käsittelevälä dekkarilla nimeltä The Fly on the Wall. Harjoittelumielessä hän tekaisin ensin lyhyemmän tarinan, jonka päähenkilö ajautuu navajoreservaattiin, joutuu liemeen ja saa apua navajojen heimopoliisissa työskentelevältä Joe Leaphorn -nimiseltä intiaanilta. The Blessing Way vetosi yleisöön vielä (vallan mainion) Flyn ilmestymisen jälkeenkin ehkä tätä "pääteosta" enemmän. Hillerman jatkoi navajodekkareiden tekemistä ja nosti Leaphornin pääosaan. The Dark Windistä tehtiin elokuva Musta tuuli ja Hillerman tunsi jollakin tapaa menettäneensä Leaphornin toisille. Uudeksi päähenkilöksi syntyi nuorempi navajopoliisi Jim Chee, joka vapaa-aikoinaan yrittää opiskella perinteiseksi šamaaniksi. Skinwalkerista tehtiin siitäkin elokuva, mutta uutta kirjapäähenkilöä ei sentään syntynyt. Ajan varkaassa aikaisemmin vain satunnaisesti tavanneet Leaphorn ja Chee tekevät ensi kertaa yhteistyötä.
Luulen, etten ole Hillermaneissa kovinkaan kiinnostunut niiden rikosjuonista. Ne ovat pikantti lisä lukukokemukseen, totta, mutta syy kirjojen ostelemiseen (mieluiten ensipainoksina) on toisaalla. Parinkymmenen romaanin jälkeen Leaphorn ja Chee lähipiireineen alkavat olla vanhoja tuttuja: "Terve, kiva nähdä pitkästä aikaa! Mitäs kuuluu? Vieläkö pyörit sen opettajan/yliopistoproffan kanssa?" Totta kai myös miljöö kiinnostaa. Navajomaa on aika toisenlaista Amerikkaa kuin se Yhdysvallat, joita meille normaalisti tyrkytetään. Puolen Suomen kokoinen alue, jolla asuu vähän yli satatuhatta henkeä (turistit poislukien). Vanhaa kulttuuriantropologian opiskelijaa kiinnostaa myös sekä navajokulttuuri että ongelmat navajoperinteen sovittamisesta nykyajan amerikkalaiskulttuuriin - mikä tietenkin korostuu Jim Cheen hahmossa.
(Aikaa myöten Hillerman on oppinut yhtä ja toista navajoista: tein 90-luvun puolivälissä pienen navajoihin liittyvän esseen kulttuuriantropologian seminaariin, ja esseen lähdemateriaalina käyttämäni tieteellinen kirjallisuus osoittautui olevan aika hyvin synkassa Hillermanin tekstien kanssa.)
Hillermanin tekstissä viehättää myös sen kiireettömyys. Hänen henkilönsä saattavat kesken kaiken pysähtyä hetkeksi katselemaan kaunista maisemaa, ja kirjailija seuraa esimerkkiä. En usko että itse viihtyisin oikeasti jos asuisin navajoreservaatin maisemissa - meri on aivan liian kaukana - mutta nautin kyllä ympäristöstä tavattomasti näin paperin välityksellä. Eikä siitä arkeologiastakaan haittaa ole - nuoruuden tärkeisiin kirjoihin kuului C. W. Ceramin Ensimmäinen amerikkalainen, joka käsittelee nimenomaan Lounais-Yhdysvaltojen arkeologiaa. Anasazit ja heidän edeltäjänsä eivät olleet navajojen sukulaisia vaan liittyvät läheisemmin zuñi- ja hopi-naapureihin, mutta väliäkös sillä.
Aloitin Hillermanien lukemisen suomenkielisestä käännöksestä, mutta jotenkin olen sittemmin karttanut niitä. Ehkä kysymys on enemmänkin ennakkoluuloista, mutta jossakin vaiheessa tuntui että suomennos oli miljööseen nähden liian urbaania kieltä. Kiireisempää, väärän rytmistä. Liian dekkarimaista.
Niin, ne elokuvat... en välttämättä suosittele. Molemmat ottavat melkoisia vapauksia kirjojen henkilöiden ja juonien suhteen, eivätkä millään kovin rakentavalla tavalla. Ne ovat varsin tavanomaisia jännäreitä ja hukkaavat paljon Hillermanin kirjojen ainutlaatuisuudesta. Mutta niissä näkee navajoreservaatin maisemia. Ja kuulee - ainakin vähän - puhuttua navajoa.
*
Kulttuurisunnuntai huipentui elokuviin ja aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Perhonen lasikuvussa perustuu päähenkilönsä, ranskalaisen Elle-lehden entisen päätoimittajan Jean-Dominique Baubyn omaelämäkerralliseen kirjaan.
Tein 1980-luvulla (ja vähän 90-luvullakin) paljon hommia apuhoitajana sairaaloiden kroonikko-osastoilla.* Kuten aina, näin etenkin aina uuden komennuksen alkuvaiheissa paljon unia, jotka liittyivät työhön. Jostakin syystä näin itseni unissa aina potilaana, en hoitajana. Ne eivät olleet oikeastaan mitenkään epämiellyttäviä unia, vaikka itse olin niissä avuton ja täysin muiden armoilla. Tunsin että minusta pidettiin huolta.
Perhonen kuvaa sekin aluksi tilannetta potilaan silmin, sen jälkeen kun hän on menettänyt aivohalvauksen vuoksi kaiken liikunta- ja kommunikaatiokykynsä, mutta pää toimii niin kuin ennenkin. Tilanteessa olikin oman taustani kannalta jotakin hyvin tuttua, enkä välttämättä kokenut elokuvan tilannetta niin valtavan ahdistavaksi kuin elokuvan tekijät sen olisivat halunneet tuntuvan. Tositilanne olisi epäilemättä eri asia: en tiedä, olisiko minulla sisua opetella kommunikoimaan ainoaa toimivaa silmää räpsyttelemällä kuten Bauby teki. Mutta hetkittäin hänen (kameran esittämän) katseensa vaeltelu tuntui suorastaan nolon tutulta.
Kaikenkaikkiaan elokuva, joka kannatti käydä katsomassa. Ei loistava elokuva, mutta varsin terveellinen elokuva. Niin monena päivänä kaikki tuntuu olevan hanskassa, suunnitelmat hyvässä hoidossa, elämä sujuu. Mutta jokin pieni kohta elimistössä voi olla eri mieltä.
---
* Tämä tietenkin johti minut paljon myöhemmin sijoittamaan 391:n kehyskertomuksen sairaskotiin ja vuoteen 1989. Olin kuulemma kirjakirppiksen keskustelussa puhunut toistuvasti kirjasta nimellä "395" - ehkä ajattelin tarjoushintaa?
