Olenko muuten koskaan kertonut, että Ismo Alanko on suuria (musiikillisia) sankareitani?

Hassisen kone kolahti ensimmäisellä livenäkemällä Bottalla toukokuussa 1980. Rockbändien SM-kisojen tuoreen voittajan ensisingle oli kuulostanut radiossa jotenkin oudolta, mutta tuolla postimerkin kokoisella lavalla kvartetti näytti, mistä oikein on kysymys. Ensimmäisen albumin kuuntelukertojen myötä Ismo opetti minulle myös, miten suomenkielisiä laulutekstejä tehdään. Hänen alkusointupainotteinen lyriikkansa oli kielellisesti paljon luontevampaa ja rokkaavampaa kuin siihenastisten alan huippujen, pakonomaisia loppusointuja käyttävän Juicen tai irrallisia (hienoja!) aforismeja heittelevän Dave Lindholmin tyyli (joista jälkimmäisen oikeastaan löysin kunnolla vasta vähän myöhemmin, tosin).

Lyhyen uransa aikana Hassisen kone ehti muuttua tavallisesta rokkibändistä joksikin aivan muuksi. Viimeinen levy aukaisi (Peter Gabrielin ohella) korviani valmiiksi sille, mitä vähän myöhemmin ruvettiin kutsumaan "maailmanmusiikiksi". Sielun veljien seurassa oli helppo jatkaa fanitusta. Vaikka ensimmäiset levyt olivatkin vähän... öh, karuja, keikkaoloissa yhtye oli jotakin mieletöntä ja ennenkokematonta.

Siekkaridiggailu hyytyi joskus Kuka teki huorin? -levyn jälkeen, osittain elämäntilannesyistä, osittain siksi että musiikistakin tuntui veto vähän veltostuneen. Ismon soolouralta jäi korviin joukko hienoja lauluja, mutta varsinainen fanittaminen pääsi uudestaan vauhtiin joskus vuoden 1996-7 tienoilla, etenkin mielettömän hienon Vanhan-keikan ansiosta. Sen jälkeen suhteessamme on ollut nousuja ja laskuja.

Näin päästään tähän iltaan ja Ismo Alanko Teholla -kokoonpanoon, jossa herran itsensä ohella soittaa vain lyömäsoitinihme Teho Majamäki. Blanco spirituals -levystä on jäänyt tähänastisten kuuntelujen perusteella vähän vaisu kuva, ennen kaikkea laulujen suhteen: tuntuu, että Alangolta ovat paukut olleet vähissä, vaikka hienot sovitukset pelastavatkin paljon. Livetilanne olikin sitten aivan eri juttu.

Kulttuuritalo ei ole maailman parhaita rockkonserttipaikkoja, ennen kaikkea onnettoman Aalto-akustiikkansa ansiosta. Nyt äänimaailma oli kuitenkin aivan kohdallaan. Samoin hillityt valot. Visuaalisesti huomio kiinnittyi väistämättä Teho Majamäkeen runsaan lyömäsoitinpatteristonsa takana - välillä piti oikein laskeskella, montako raajaa herralla oikein on. Rumpuineen, pelteineen, putkineen, käsiharmoneineen, vibrafoneineen ja muineen hän pystyi soittamaan raskaskätistä ryminää silloin kun sitä tarvittiin, herkkää leijuttelua silloin kun oli sen aika. Muutama uuden levyn laulu aukeni tallenneversioita paremmin, mutta illan ehdottomat helmet löytyivät kuitenkin vanhemmalta puolelta. Tuttuuden lisäksi niissä vetosivat kertakaikkisen hienot sovitukset, jotka parhaimmillaan veivät lauluja aivan uuteen suuntaan: ikilemppareihini kuuluva "Muoviruusuja omenapuissa" oli tästä kenties paras esimerkki. Soitinarsenaalin rajoittuminen pelkkiin perkkoihin ja kitaraan (tai pianoon) auttoi tietysti akustiikkaa vastaan taistelemisessakin, mutta kaivoi samalla lauluista esiin sen kaikkein oleellisimman ytimen.

Kyllähän tätä pakettia olisi kernaasti katsellut jossakin klubikokoisessakin paikassa. Silloin kokemus olisi kuitenkin ollut toisenlainen, varmaan ohjelmistokin. Alangon katalogissa on mistä ottaa.

Hyvä on, hyvä on. Kritiikitön, lievän musiikkipilven tuottama fanitusvuodatus päättyy tähän.