Tämän olen tainnut kertoa ennenkin, mutta kerrotaan uusiksi:
Olin tuossa vuoden 1999 tietämillä töissä Liken konttorilla eräänlaisena taittaja-kustannustoimittaja-tietokoneapu-sekatyöläisenä. Eräänä päivänä työtoverini Henkka lykkäsi pöydälle paksun käsikirjoitusnipun luettavaksi. Minun kun katsottiin kääntäjänä olevan sillä hetkellä konttorin paras scifin ja sentapaisten asioiden tuntija. Nivaska pyöri pöydälläni hyvän tovin, kun en ehtinyt muilta töiltä siihen perehtyä. Lopulta nappasin sen mukaan lähtiessäni junamatkalle Joensuuhun tapaamaan silloista tyttöystävääni (nykyistä vaimoani). Luin tekstin menomatkalla, ja saatoinpa lukea osin toiseen kertaan paluumatkalla. Heti takaisin konttorille päästyäni lykkäsin nivaskan takaisin Henkalle ja ilmoitin, että minusta tuo kannattaisi kustantaa. Henkka taisi tarttua puhelimeen melkein saman tien, ainakin hän tuli pian kertomaan, että kirjailija oli jo ehtinyt solmia kustannussopimuksen toisen tahon kanssa.
Kirjailija oli Pasi (Ilmari) Jääskeläinen ja kyseisen novellikokoelman nimi Missä junat kääntyvät (Portti 2000). Ja loppuhan on niin sanotusti historiaa.
Itse julkaistua novellikokoelmaa en tullut koskaan hankkineeksi, vaikka hyvä aikomus oli. Korjasin mokan hankkimalla taannoin kirjan uudelleenjulkaistun, uudelleennimetyn, toimitetun ja täydennetyn laitoksen nimeltä Taivaalta pudonnut eläintarha (Atena 2008). Kirja on osoittautunut oivaksi iltalukemiseksi. Tarinoiden unenomainen tunnelma on synkassa nukahtamista edeltävien hetkien kanssa. Ehkä useimpien tarinoiden puolituttuuskin auttaa: muistikuvat sekoittuvat täysin uuteen, kuin oikeassakin unessa. Joitakin asioita on jäänyt mieleen hyvinkin vahvasti, toiset tuntuivat täysin uusilta. En muista että Jäniksenselän pikkukaupunki olisi ollut mukana tarinoiden alkuperäisversiossa, mutta eihän siitä voi olla mitenkään varma. En usko, että Kääntyvien junien tai sen alkuperäiskässärin käsiin hankkiminen auttaisi selvittämään asiaa - tuskin niissä lukee enää samoja asioita kuin vuonna 1999 tai 2000...
Jossakin mielessä tämä kokoelma on aika hyvä johdatus siihen, miten minä(kin) miellän tämän meidän reaalifantastikkoryhmämme tavoitteet. Pasi on ottanut tyylilajit ja genret apuvälineiksi tarinankerrontaa, ei muotiksi johon tarina pitää saada mahtumaan. Monissa kohdin teksti lähestyy maagista realismia, mutta ei ihan. Mukana on vahvoja scifi-aineksia, mutta ei ihan. Tavallaan tämä on fantasiaa, mutta ei ihan. Ainakin "Laurelia etsimässä" on oikeastaan vaihtoehtohistoriaa, mutta ei ihan. Asenne on siis kohdallaan.
Tuttujen kirjailijoiden kohdalla mieli livahtaa toisinaan tavallistakin kerkeämmin miettimään, miten toisella tavalla olisin itse kuljettanut jotakin tarinan aihetta tai säiettä. Hauskaa leikittelyä... ja tavallaan hyvää prosessointia omia tekstejä varten. Vaikka en koskaan tekisikään mitään vaihtoehtoversioita Pasin tarinoista. (Idea on sinänsä ihan vinkeä.) Ei minun tarvitse, kyllä tämä on aivan riittävän pätevää ja nautittavaa tekstiä omillaankin.
Seuraavaksi, ennen kuin ihan oikeasti heittäydyn lukemaan Karstan lähdemateriaalia (aikuisten oikeesti!), ajattelin hypätä toviksi ns. nauhavankkureille ja lukea (ilmeisesti aivan syystä) suosittua kirjallisuutta. Päätin aloittaa hankkeen kollegan ja tuttavan kirjalla Pollomuhku ja posityyhtynen, joka ainakin tähän asti vaikuttaa erinomaiselta johdatukselta siihen, mitä minä(kin) päivätyökseni teen. Siitä lisää kun kirja on luettu.
*
Hei, älkääkä unohtako: tänä iltana kello 18 KOM-ravintolaan kuuntelemaan Kääntäjän ääntä!
