Filosofiaa opiskellessani minua nyppivät tavattomasti sellaiset filosofian tekstit, joissa kysymyksiä tai teorioita lähdettiin hahmottamaan käyttämällä esimerkkinä tekstin kirjoittajan työpöytää. Muistaakseni erityisen innokas tässä lajissa oli Esa Saarinen (mainio kurssinpitäjä, vaikken hänen ajattelustaan erityisemmin muuten perustakaan).
Tulin sortuneeksi tarjoukseen ja hommasin tietokoneeni ykkösnäytöksi uuden, leveän 22-tuumaisen ruudun. Entinen ykkösnäyttö jatkaa siinä vieressä kakkosnäyttönä: kahden näytön käyttämiseen olen jo ehtinyt tottuakin, ja yksinäyttöistä konetta käyttäessä iskee helposti ahtaan paikan kammo. Kolmas näyttö olisi tietysti kiva - ehkä. Sitten pitäisi vain hankkia koneeseen uusi (tai ylimääräinen) näytönohjain, ja minnekäs minä sitten sijoittaisin käännettävän tekstin tuosta ykkösnäytön vasemmalta puolelta?
Kolmas näyttö vaatisi sitä paitsi yhden purkkavirityksen lisää. Jostakin syystä näytönvalmistajat nimittäin kuvittelevat, että tietotekniikkaa pitäisi katsoa ylöspäin ja laittavat näyttöihinsä täysin ylikorkeat jalustat. Joten ykkösnäytössä ei ole ollenkaan jalustaa - se seisoo kahdella kuminpalalla ja nojaa kirjoituspöydän korkeampaan takaosaan. Kakkosnäyttöön on vaihdettu tarvikejalusta, jota sitäkin oli pakko viritellä pellinkappaleella niin, että näytön yläreunan sai ergonomiselle korkeudelle, silmien tasolle, jolloin alareuna on noin sentin korkeudella pöydästä.
Sijoitellessani uudelle (virtuaali)työpöydälleni tekstinkäsittelyohjelman, konesanakirjan, sähköpostin ja selaimen ruutuja mukavan leveälle ja hyvin näkyville jäin pohtimaan, ettei siitä niin kauaa ole, kun VGA-näytöt olivat todella hienoa luksusta. Siis sellaiset putkinäytöt, joissa hyvässä lykyssä oli kohtuullisen hyvä värintoisto sekä leveyttä ja laveutta peräti 640 kertaa 480 pistettä. Kesti hetken aikaa räknätä, että se tarkoittaa vajaata neljännestä nykyisestä kakkosnäytöstäni. Sellaisella postimerkillä minä tein ensimmäiset käännöstyöni reilut kymmenen vuotta sitten. Sellaisella postimerkeillä melkein kaikki työskentelivät siihen aikaan - paitsi jotkut hienojen firmojen kermaperseiset graafikot, joilla oli kymppitonnien jättiläisruudut, varmaan ainakin... ööh, tuhatkunta pistettä. Vähän myöhemmin sain jostakin käytettynä tuollaisen vanhan grafiikkanäytön, joka painoi kuin teini-ikäinen ihminen ja vaati syvyyssuunnassa puolen huoneen tilan. Silloinen kihlattuni, nykyinen vaimoni naureskeli huomatessaan, että siirtäessäni katsetta ruudun kulmasta toiseen jouduin peräti kääntämään päätäni.
Tähän on tultu. Parin vuoden päästä tavaratalojen tarjouspäivien sisäänheittotuotteina on varmaan joka paikassa halpoja parituhatta kertaa puolitoistatuhatta -näyttöjä, kaksi yhden hinnalla. Silloin epäilemättä pöyristelen sitä, millaisia postimerkkejä jouduin tihrustelemaan vielä vuonna 2008. Aikamoista kermaperseilyä.
