Antti Nyléniin on jossain määrin vaikeaa suhtautua. Hän on kääntäjäkollega, jonka olen tavannut ns. livenäkin ja joka vaikutti varsin mukavalta tyypiltä. Samanlaisen vaikutelman olen saanut joistakin lukemistani haastatteluista. Vihan ja katkeruuden esseiden (Savukeidas 2007) "minä" on puolestaan melkoisen vastenmielinen olio. Ehkä kyse onkin jonkinlaisesta fiktio-Nylénistä. Minulla on nimittäin hienoinen aavistus, että Vihan ja katkeruuden esseet ei ole kirja, vaan jonkinlainen mediataidekokeilu, jonka tavoitteena on tutkia, miten huteralla argumentoinnilla voi Suomessa nousta "ajattelijan" asemaan.

Kirjan fiktio-Nylén ei oikeastaan perustele ainuttakaan esittämäänsä ajatusta, korkeintaan livistää karkuun sitaattien ja kirjallisuusviitteiden turvallisen muurin suojiin. Hän on halveksivinaan perinteistä mieskuvaa, mutta kieriskelee siitä huolimatta (verbaalisen) rajuuden ja (kirjallisten) sotasankarien ihannoinnissa ja ilmeisissä jäljittely-yrityksissä: tyypillistä on hänen tavattoman voimakas viehtymyksensä raiskaus-sanan johdannaisten käyttöön. Useimpien ihailtujen (kirjallisten) sotasankarien tapaan hän myöskin saavuttaa suurimmat voittonsa tölvimällä kliseitä ja itsestäänselvyyksiä: "popkriitikoita", "lihaaneja", Suvi-Anne Siimestä, amerikkalaisia (ts. älymystömielikuvaa amerikkalaisista), Paavo Lipposta, klassisen musiikin harrastajien stereotypiaa. Kaikki helppoja ja halpahintaisia maaleja.

 Jonkinlaisena viittauksena fiktio-Nylénin tahalliseen falskiuteen voi pitää myös sitä täysin kritiikitöntä ylistystä, jota hän vuodattaa niin sanotuille "kettutytöille", tälle turkis- ja lihanjalostusteollisuuden nerokkaalle propagandaoivallukselle, joiden avulla kaikki aidot koti- ja tuotantoeläinten elinolosuhteiden parannusyritykset on pystytty tehokkaasti torpppaamaan jo toistakymmentä vuotta.

Fiktio-Nylénin ajattelutapa on äärimmäisen kategorista: vain mahdottomat "kaikkihetinyt"-ratkaisut ovat hyväksyttäviä, toimivat ja vähittäiset menettelytavat tuomittavia. Jyrkät jaot ovat muutenkin hänen mieleensä. Hän esimerkiksi jakaa Maan eliökunnan kahteen jyrkästi erilliseen ryhmään: toiseen ryhmään kuuluvat eliöt ovat vapaasti tapettavissa ja/tai hyväksikäytettävissä (kasvit, yksi eläinlaji ja luultavasti myös sienet), toisen ryhmän eliöille luovutetaan kiistaton oikeus koskemattomuuteen (muut eläinlajit paitsi H. sapiens). (Kirja ei valaise fiktio-Nylénin suhtautumista prokaryootteihin ja arkkieliöihin, joten voi olla että ne muodostavat hänen ajattelussaan erillisen kolmannen eliöiden kategorian.)

Fiktio-Nylénin sinnikäs luokitteluvimma tarjosi erään mahdollisen avaimen fiktio-Nylénin persoonaan. Olisi kiinnostavaa analysoida hänen tekstiään Mary Douglasin taksonomioiden filosofian kautta eräänlaisena luokittelujärjestelmä-sormiharjoituksena. Tekstistä voi löytää useitakin viitteitä siihen, että fiktio-Nylénin ratkaisun avain voisi löytyä tältä suunnalta. Runsaasta 1800- ja 1900-lukujen ranskalaiskirjoittajien nimien tulvasta puuttuu Claude Lévi-Strauss, strukturalistisen mallin tärkeä kehittäjä ja Mary Douglasin merkittävä edeltäjä. Kulttuuriantropologian merkitykseen fiktio-Nylénin persoonan ja ajattelun perustana viittaa myös se, että fiktio-Nylén tuntuu olevan niin luonnottoman tietämätön kaikesta Länsi-Euroopan (tässä tapauksessa Suomi mukaan lukien) ja Pohjois-Amerikan ulkopuolisesta – mikä tietenkin olisi, tai ainakin sen pitäisi olla, täysin mahdotonta kenellekään, joka nykyään kehtaa väittää tietävänsä jotakin ajattelusta tai kulttuurista.

Paljon fiktio-Nylénia analyyttisemmin ja aidommin vihaa, katkeruutta ja niiden seurauksia kuvaa Alessandro Barriccon pienoisromaani Verta vuodattamatta (suom. Hannimari Heino, WSOY 2006). Erään (sisällis)sodan jo päätyttyä hävinneen osapuolen paikallinen merkkihenkilö ammutaan kotiinsa suurin piirtein samaan tyyliin kuin Suomen sisällissodan aikana ja jälkeen. Samalla tapetaan hänen poikansa, jonka ainoa rikos – geenien lisäksi – on puolinainen, avuton yritys puolustaa isäänsä. Tytär jää henkiin: yksi tämän itsensä nimittäneen teloitusryhmän jäsen löytää hänet, mutta ei käytäkään valtaansa.

Tyttö ja virheellisesti toiminut teloittaja kohtaavat uudelleen vuosikymmeniä myöhemmin, vanhuuden kynnyksellä. Eivät sattumalta – molemmat ovat pysyneet selvillä toistensa elämien pääpiirteistä koko ajan. Mutta tämä on heidän ensimmäinen kohtaamisensa, ensimmäinen kerta kun he puhuvat toisilleen. Ehkä viimeinenkin? Molemmat ovat tehneet tekoja, joita voidaan toiselta kantilta pitää oikeutettuina, toiselta kantilta katsoen hirviömäisenä. Kumpi kantti on... oikea? Tosi? Aito?

Barricco ei latele valmiita vastauksia. Siksi hän on uskottavampi ja vakuuttavampi saarnamies kuin fiktio-Nylén. Vaikka Verta vuodattamatta ei ole romaanina minun mielestäni yhtä vahva kuin huikean runollinen (tai pikemminkin laulullinen), julman kaunis esikoisteos Silkki, se esittää kysymyksensä hyvin – niin kuin hän pitäisi lukijaansa älyllisesti ja emotionaalisesti tasaveroisena itsensä kanssa.