Käydessäni postilaatikolla hakemassa hesaria tuli vastaan postin jakeluautokuljettaja ja ojensi paketin.

Clapton.jpg

Syksyllä suomentamani Eric Claptonin omaelämäkerta on siis painettu ja lienee kaupoissa joko nyt tai viimeistään lähipäivinä. Komean näköinen kirja siitä tulikin kaksine värikuvaliitteineen päivineen. Ja kyllähän Claptonia kelpaakin juhlistaa hienolla kirjalla. Melkoisen epätasaisesta tuotannostaan huolimatta Hidaskäsi on ollut merkittävä musiikillinen suunnannäyttäjä – ei ehkä niinkään itse suunnattoman omaperäisenä artistina, vaan vanhemman bluesperinteen välittäjänä aivan uudelle yleisölle. 1960-luvun lopun ensimmäinen "superbändi" Cream puolestaan oli osaltaan synnyttämässä hard rockia ja sitä myötä metallimusiikkia, mutta Creamin olen kyllä itse mieltänyt ennen kaikkea (jos jonkun yksittäisen jäsenen niin) basisti/päälaulaja/päälauluntekijä Jack Brucen yhtyeeksi. (Eikä tämä kirja itse asiassa kuvaa juurikaan muuta.)

Cream on juuri se bändi joka sai minut syksyllä 1980 – toistakymmentä vuotta hajoamisensa jälkeen – kiinnostumaan bassonsoitosta. Olin sotkeutunut Fazerin Musiikkikerhon nimellä toimineeseen posti(puolipakko)myyntifirmaan ja sieltä oli kotiin kannettu myös omituinen neljän LP:n boksi nimeltä The First Years of Beatles, The Who, Procol Harum, Cream. Cream-levy oli bändin esikoisalbumi Fresh Cream parilla singlellä ja biisijärjestys muutettuna. Jotenkin aloituspala "N.S.U." ja sen jännitteinen bassovälike onnistuivat tekemään valtavan vaikutuksen, ja aikaisen jokseenkin huomaamattomiini jäänyt intstrumentti alkoi kiinnostaa.

(Kuvittelin myös, että bassoa olisi helppoa oppia soittamaan sen verran että pääsisin nopeasti  mukaan bändihommiin. Little did I know...)

Creamin nimi oli kyllä jo tuttu ja nimenomaan Claptonin kautta. Blueskiinnostukseni oli nimittäin saanut alkunsa kesäkuussa 1980 kun vasta aloittanut, kolme kertaa viikossa Rinnakkaisohjelmassa lähetetty Rockradio-ohjelma soitti muutamaan kertaan The Blues Bandin The Official Blues Band Bootleg Albumia ja Claptonin Budokan-liveä Just One Night. Missä oli synergiaa enemmän kuin silloin tiesinkään: The Blues Bandin kitaristi Tom McGuinness soitti kuusikymmentäluvun alussa Claptonin kanssa The Roosters -nimisessä kellaribändissä ennenkuin Clapton houkuteltiin Yardbirdsiin ja McGuinness muihin kokoonpanoihin.

Ensilukemalta Clapton-elämäkerta tuntui ehkä jossakin määrin pinnalliselta. Onneksi törmäsin ennen käännöstyöhön ryhtymistä Stephen Kingin New York Timesiin kirjoittamaan arvosteluun, joka asetti kohdalleen monta asiaa siinä, miksi Clapton kirjoittaa niin kuin kirjoittaa, ja kertoo niistä asioista kuin kirjoittaa. Tämän jälkeen oli helpompaa käsittää, miksi monet muutkin lukijat ovat ylistäneet kirjaa.