Kotosalla taas, mainion reilun viikon Kiihtelysvaara–Oittila-reissun jälkeen. Mukavaa oli – minulla on todella mukavia (avio)sukulaisia ja ystäviä – mutta mukavalta tuntuu palata kotiinkin.

Palataan vielä hetkeksi taannoiseen Poikani Kevin -kirjaa käsitelleeseen kirjoitukseeni ja sen herättämään ajatustenvaihtoon. Kevinin henkilöhistorian analysointiyrityksiä tietenkin häiritsee se, että kirja on kirjoitettu äidin näkökulmasta traagisten tapahtumien jälkeen: silloin kaikki mahdollinen on ollut helppoa tulkita lopputulokseen vääjäämättömästi johtavaksi.

Ruu: "Jotenkin tuntui vääjäämättömältä, että Kevinistä tulisi pirullinen lapsi, suurelta osin ristiriitaisen kasvatuksen johdosta."

JoS: "Itse tulkitsin, että Kevinillä on narsistinen luonnehäiriö - hän on siis nk. psykopaatti. Muistelen lukeneeni, että viime aikoina on tiettyjä aivokemian poikkeavuuksia yhdistetty nimenomaan tähän syndroomaan. Eli Kevin voisi ihan lääketieteellisesti olla syntyjään paha, eikä sillä olisi mitään tekemistä ymmärtävän tai ymmärtämättömän kasvatuksen kanssa."

Kertoja-Evan mielestä Kevin oli ollut pirullinen jo alusta alkaen – ja nimenomaan häntä itseään kohtaan: isäänsä kohtaan Kevin on alusta alkaen aurinkoinen, kiltti ja mielistelevä. Evan mielestä Kevin oli jo suunnilleen synnytyslaitoksella valinnut puolensa, mikä (minusta) on vähän ristiriidassa sekä kasvatusteorian että narsistisen luonnehäiriön kanssa.

Mutta toisaalta:
En ole lukenut Nietzscheä – paitsi toisen käden tekstien kautta – mutta Kevinissä tuntuu olevan vahvoja aineksia nietzscheläisestä yli-ihmisestä – tai huippuyksilöstä, kuten nykyäään on tapana nimittää näitä sosiaalisen kehitysvammaisuuden (tai narsistisen luonnehäiriön) ilmentymiä. Hän tuntuu sylivauvasta pitäen suhtautuvan muihin ihmisiin alempiarvoisina, joita hänellä on oikeus (ja velvollisuus) käyttää hyväkseen haluamallaan tavalla. Tämä tulkinta selittäisi tietysti kohtuullisen hyvin Kevinin asenteenmuutoksen sekä sairauden aikana (jolloin hän joutuu tajuamaan olevansa täysin riippuvainen ali-ihmisistä) että hänen pelkonsa aikuisten vankilaan siirtymisestä, jolloin hän joutuu kohtaamaan muita kaltaisiaan: oman elämänsä huippuyksilöitä, jotka ovat oman erinomaisuutensa vuoksi muiden ihmisten moraalikäsitysten yläpuolella. 

Tässä tulkinnassa voidaan tietysti ajatella myös, että Kevinin erilainen suhtautuminen vanhempiinsa johtuu siitä, että hän arvioi heidät alusta alkaen eri ryhmiin. Konformistinen Isä-Franklin on ilmeinen ali-ihminen, jota on helpompi käyttää hyväksi, jos hänet pitää hyvällä tuulella. Äiti-Eva kuuluu puolestaan itsekin yli-ihmisten ryhmään ja on tavallaan kilpailija – mutta toisaalta Eva harjoittaa yli-ihmisyyttään vain puheen tasolla, tekojen osalta hän yrittää parhaansa mukaan sopeutua konformistiseen (joskin amerikkalaisittain varsin vasemmistolaiseen) massaan. Eva on Kevinille paitsi yleisö hänen mestariteokselleen, myös kilpailija ja yli-ihmistoveri, joka on saatava nykäistyä keskiluokkaisesta tylsyydestään oikeaan, moraalin yläpuolelle kohoavaan yli-ihmisyyteen, täyttämään julma mutta välttämätön velvollisuutensa muita parempana ihmisenä.

Voi tietysti olla, että lukisin kirjaan hyvin eri tavalla, jos itselläni olisi lapsia. Joka tapauksessa: kiiroksia Ruulle, JoSille ja Liekkiölle ajatuksia herättäneistä kommenteista!