Eilisiltainen Neil Young -keikka aloitti lopultakin loppukesän laulaja/lauluntekijäputken (kun John Hiatt meni perumaan). Mainio keikka tuo olikin, vaikka alkuun erittäin hyvin rakennetun setin dynamiikka vähän lässähtikin loppua kohti "No Hidden Pathin" sooloiluun, joka jatkui vielä kymmenkunta minuuttia sen jälkeen kun ideat olivat loppuneet. Muuten ei oikeastaan valittamista: keikka tuntui lyhyeltä, mutta jälkeenpäin kellosta tarkistettuna se oli kestänyt ainoan encorensa keralla kaksi tuntia. Ilmeisesti viihdyin niin hyvin että aika kului vauhdikkaasti? Young itsekin tuntui olevan hyvässä vedossa, sympaattisen avoimesti ikääntynyt laulaja/lauluntekijä/kitarasankari heilui lavalla vapautuneemman, vauhdikkaamman ja luontevamman oloisena kuin keskiverto teinixrokkari. Moneen kertaan kolhittu, paiskottu ja paikkailtu, yli viisikymmenvuotias "Old Black" -kitara sai kyytiä.

Lempparini "Cinnamon Girl" ja "The Needle and the Damage Done" kuultiin, vaikka muinaisen Kumpula-projektinkin ohjelmistoon kuulunut "Like a Hurricane" jäikin väliin. Setin pitkässä akustisessa jaksossa soitettiin myös "Heart of Gold", jota en ehkä olisi halunnut kuulla: se liittyy vahvasti muinaiseen traumaattiseen parisuhteeseen erään NY-fanin kanssa, mutta ilmeisesti haavat ovat arpeutuneet sen verran hyvin ettei kappale enää ahdistanut.

Hjalliksen halli on akustiikaltaan ala-arvoinen tila ja aivan liian iso sali minkäänlaiselle musiikkikokemukselle (dvd:ltä näkee, kuulee ja kokee usein paremmin), mutta pääosin Youngin yhtye kuului ja näkyi kohtuullisen hyvin piippuhyllypaikoillemmekin. Sieltä pääsimme katselemaan permannon eturivejä paljon paremmin taustalaulajakorokkeen takana työskennellyttä, nimettömäksi jäänyttä maalaria, joka uusien teosten tekemisen lomassa kävi aina kappaleiden vaihtuessa muuttamassa lavan sivussa olevaan telineeseen seuraavaa kappaletta kuvastavan aikaisemman maalauksensa.

Lämppärinä soittanut Von Hertzen Brothers ei vakuuttanut minua tälläkään kertaa, vaan toi mieleen lähinnä jonkinlaisen läyhäisen Procol Harum -coverbändin; mikä puolestaan palautti mieleen sen, miksi punkin ja uuden aallon nousu oli aikanaan niin tarpeellinen piristysruiske musiikille. Siitäkin huolimatta, että etenkin punkista tuli sittemmin aivan yhtä jähmeä ja pölyinen instituutio kuin progesta ennen sitä.