Manjushree Thapa: Unohda Kathmandu
(Forget Kathmandu: An Elegy for Democracy).
Suomentaneet Erkki ja Leena Vihtonen. Pystykorva-sarja, Like 2008.

Kathmandu.jpg
En voi väittää, että tietäisin Nepalista tai sen historiasta paljoakaan, mutta siinä suhteessa en varmaankaan ole mitenkään poikkeuksellisen sivistymätön eurooppalainen. Jos hyvin käy, useimmat ovat kuulleet kuninkaanpalatsissa kesäkuussa 2001 tapahtuneesta joukkomurhasta, jossa menetti henkensä miltei koko hallitsijaperhe. Pari päivää myöhemmin menehtyi vammoihinsa myös ampujaksi ilmoitettu kruununprinssi Dipendra. Kuninkaaksi nousi edesmenneen kuningas Birendran veli Gyanendra, joka muutama kuukausi sitten joutui luopumaan vallasta maan hallitusmuodon muututtua liittotasavallaksi.

Tietääkseni ainoa tapaamani nepalilainen ihminen on kirjailija Manjushree Thapa, joka vieraili viime kesänä Mukkulan kirjailijatapaamisessa. Emme tulleet juurikaan jutelleeksi, mikä on sääli: hän vaikutti hyvin sympaattiselta ja fiksulta. Vaikka Thapa kirjoittaa varsinaisesti kaunokirjallisuutta hänen (tähän asti) ainoa suomennettu teoksensa on Nepalin viime vuosikymmenien historiaa valaiseva Unohda Kathmandu, joka, ymmärrettävästi, alkaa juuri siitä samasta, maailmalla kenties tunnetuimmasta Nepalin historian tapauksesta (sitten Mount Everestin valloituksen, ainakin). Sen jälkeen Thapa siirtyy valoittamaan Nepalin kuningashuoneen historiaa aina 1700-luvulle asti, jolloin Gorkhan alueen Shah-ruhtinassuku valloitti joukon muita pikkuvaltioita ja synnytti sen valtion, joka nykyään tunnetaan Nepalina.

Thapan taustotuksen ansiosta joukkomurha näyttäytyy perin toisenlaisessa valossa. Kyse ei ehkä ollutkaan seonneen Dipendran mieletön tempaus, vaan Shah-suvun parisataavuotisen perinteen mukainen raaka ja totaalinen vallankaappaus. Samankaltaisia tapauksia on nimittäin käynyt ennenkin. Eivätkä uhrien (ja väitetyn ampujan) hätäinen polttohautaus tai Guyanendran pikainen julistautuminen uudeksi kuninkaaksi suinkaan hälventäneet epäilyjä. Pian kuningas pyyhkäisi pelilaudaltaan häiritsemästä myös 1950-luvun lopulta asti ainakin nimellistä valtaa (ainakin ajoittain) käyttäneen parlamentin ja ja otti kaikki langat käsiinsä. Kunnes joutui lopulta antamaan periksi kansakuntansa tiivistyvän vastarinnan edessä.

Thapan kirjaa voi lukea miltei tragikoomisena kuvauksena siitä, kuinka sinnikkäästi Nepalin yläluokka ja kuningasta miltei viimeiseen asti tukeneet ulkovallat jaksoivat jääräpäisesti uskoa, että aikansa elänyt vahva johtajuus on jostakin käsittämättömästä syystä sittenkin parempi vaihtoehto kuin aloitteleva, kankea, korruptoitunut ja tavattoman riitaisa demokratia. Todellisuus oli kuitenkin jotakin muuta. Vahva johtajuus perustui tälläkin kertaa vahvaan urkintaverkostoon, vainoharhaiseen poliisiin ja holtittomaan armeijaan, jotka olivat niin innokkaita juurimaan maasta kaikki toisinajattelijat millä keinolla hyvänsä, että pitkään omaa sisällissotaansa käyneet maolaississit saivat kansan parissa paljon enemmän kannatusta ja hyvin paljon enemmän tukea kuin olisivat ansainneetkaan – vaikka kyläläisten antama materiaalinen apu ei läheskään aina ollutkaan erityisen vapaaehtoista. Nepalissa tapahtui juuri sama kuin Kiinassa viitisenkymmentä vuotta aikaisemmin: maolaiset käyttäytyivät juuri sen verran "viranomaisia" paremmin ja johdonmukaisemmin, että heidät katsottiin kahdesta pahasta pienemmäksi. Siinä ei enää auttanut sekään, että kuningas leimasi maolaiset ja muut toisinajattelijat "terroristeiksi". Sana kyllä kuvastaa sissien toimintatapoja ja sen käyttö auttoi saamaan vuoden 2001 loppupuolen tunnelmissa jonkin verran ulkomaanapua todelliseen tilanteeseen perehtymättömiltä ulkovalloilta, mutta tälläkin kertaa terrorismin vastustajat kävivät paljon holtittomampaa terrorikampanjaa kuin he, joita terroristeiksi kutsuttiin.

Suurimman osan kirjaa Thapa itse vilahtaa tekstissä vain satunnaisesti, mutta loppuosa kertoo hänen ja länsimaisen ihmisoikeusaktivistin matkasta maan länsiosien pikkukyliin – jalkapatikassa, koska teitä ei ole. Tähän aikaan sisällissodassa elettiin jonkinlaista levotonta välirauhaa maolaississien ja kuninkaanvallan välillä. Thapan ruohonjuuritason kokemukset ja keskustelut eivät anna kummastakaan osapuolesta kovin korkeaa kuvaa – mutta harvoinpa todellisissa sodissa onkaan vastakkain mitään hyvää puolta ja pahaa puolta. Kirjassa tilanne jää auki, eräänlaiseen pattitilanteeseen, joka myöhemmin purkautui siihen, että armeija lopulta lakkasi tukemasta Gyanendraa.

Thapan kirja on helppolukuinen, luistava johdatus pinta-alaltaan Suomea pienemmän mutta väkiluvultaan Suomea moninkertaisesti suuremman maan lähihistoriaan. En tiedä, onko kirjaa julkaistu nepaliksi: Thapan kuvausten mukaan lukutaitoisten ja kouluja käyneidenkään nepalilaisten kotimaan historian tuntemus ei ole kovin kaksista. Koulujen opetus on keskittynyt siihen, mitä kuningassuku on halunnut itsestään kerrottavan.

Ei sillä että uskoisin, että Suomenkaan historiasta on kansalaisille kerrottu kaikkea sitä mitä pitäisi.