Howard Massey: Behind the Glass: Top Record Producers Tell How They Craft Their Hits. Backbeat Books, San Francisco 2000.

Massey.jpg

Tämän kirjan nimeen olen törmännyt viime vuosina lukuisten musiikki- ja muusikkolehtien jutuissa, joten oli tosiaankin korkea aika hankkia se käsiin ja lukea. Kirja on saanut alkunsa Masseyn alunperin Musician-lehteen kirjoittamasta, pääasiassa rock- ja popmusiikin piirissä toimineiden äänitetuottajien haastattelusarjasta, joka Musicianin valitettavan kaatumisen jälkeen (luin lehteä itsekin ja tykkäsin sen linjasta melkoisesti) jatkui EQ-lehdessä.

Alaotsikko on kyllä jotenkin hämäävä. Vaikka monen tuottajan haastattelussa puhutaankin "hiteistä" joita he ovat olleet tekemässä, monet niistä ovat olleet samalla 1900-luvun loppupuolen länsimaisen kulttuurin suuria klassikoita. Ja jotakuinkin jokainen tuottaja tekee osaltaan selväksi, etteivät he ole itse niitä sävelteoksia eivätkä äänitteitä "työstäneet". Tuottaja on jokseenkin aina vain työryhmän jäsen. Tärkeä jäsen, muttei ainoa jäsen, ja hyvin harvoin tärkein jäsen.

Kaikki haastatellut painottavat hyvin selkeästi, että "hitin" tekemiseen tarvitaan ennen kaikkea loistava, mieleenjäävä laulu: kakkakikkaretta voi yrittää kiillottaa miten paljon haluaa, eikä siitä silti kuoriudu timanttia. Tarvitaan myös esittäjä tai ryhmä, joka kykenee soittamaan ja laulamaan laulun sen arvoisella tavalla. Kirjan käsittelemissä musiikkityyleissähän ei pelata pelkästään sävellyksellä, vaan paljon oleellisempaa on se, miten laulu esitetään. Tuottajan osuutena on lähinnä mahdollistaa esiintyjälle tilaisuus tehdä parhaansa, ja olla valmiina tallentamaan juuri sillä hetkellä. "Mahdollistaminen" voi toisinaan käsittää studiomuusikoiden valitsemisen, toisinaan sovittamisenkin, mutta joskus kyse on enemmänkin siitä että studiosta saadaan juuri kulloisellekin bändille täydellinen luova ympäristö, siitä että muusikoita rohkaistaan onnistuneesti löytämään itsestään näkemystä, itsevarmuutta ja kokonaiskuvaa. Tuottaja voi olla diktatorinen kapellimestari tai kustannustoimittaja, mutta hän voi olla myös ateljeekriitikko, mukava kaveri joka ei ole jauhanut niitä biisejä treenikämpällä korvansa tukkoon, vaan osaa kuunnella juttua ulkopuolisen korvin ja kertoa, miltä se hänestä kuulostaa, mikä toimii ja mikä ei.

Toimenkuvan laajuuden ja erilaisten lähestymistapojen vuoksi Masseyn haastattelut poikkeavat välillä melkoisestikin toisistaan. Joukossa on paljon konkreettisia neuvoja siitä miten kitaravahvistin kannattaa eri tuottajien mielestä mikittää (yleisin tapa tuntuu olevan pistää Shure SM57 melkein kiinni parhaiten soivan kaiutinkartion etukankaaseen), mutta myös paljon pohdiskelua studiotyöskentelyn psykologiasta. Ja kotistudioboomista, joka tämän kirjan kirjoittamisen aikaan oli vielä pientä nykymeininkiin verrattuna. Paljon puidaan myös sitä, missä määrin tietyllä tuottajalla on "oma soundi" ja missä määrin he ohjailevat artistejaan suuntaan tai toiseen. Nämä ovat oleellisia kysymyksiä rockin kaltaisissa musiikkityyleissä, joissa ilmaisu koostuu paljon muustakin kuin pelkistä sävelkorkeuksista ja sointuvalinnoista eikä millekään instrumentille ole olemassa stradivariusten kaltaisia yksittäisiä, jäykkiä sointiväri-ihanteita. Soundit – ja, ennen kaikkea, groove mutkikkainen hienosäätöineen – ovat keskeisiä kommunikaatiomenetelmiä.

Mikään aloittelijan kirja ei ole kyseessä, vaan Masseyn tekstistä saa enemmän irti jos jo tuntee studiotyöskentelystä ainakin perusasioita. Vähän kokeneemmalle (tai ainakin lukeneemmalle) kirja kuitenkin avaa kiinnostavia näkökulmia musiikin ja äänitteiden tekemiseen tyylilajeissa, joissa absoluuttisen ainoita oikeita toimintatapoja ei ole olemassakaan.

Itselleni tämä kirja toimii myös mukavana innoittajana projektiin, josta en ole tainnut blogissa vielä mainitakaan. Kotistudion paluu on työnimi viiden vuoden takaisen Kotistudio-kirjan uudistetulle, osin uudelleenkirjoitetulle ja -kuvitetulle laitokselle. Se olisi tarkoitus saada kauppoihin joskus ensi keväällä.