Aloitetaanpa Tähtivaeltajasta. Jukka Halme toteaa aluksi Alshainin olevan "hyvin suomalainen sf-romaani" kuvaillessaan matkaa ja määränpäätä pieniksi, nuhjuisiksi ja arkisiksi. Mutta vähitellen tämä pienimuotoisuus alkoi kiehtoa häntä. (Hyvä, tämä olikin yksi tavoitteitani.) Seuraavaksi Jukka toteaa, että Alshain on myös "hyvin slaavilainen teos" ja vetää verrokeiksi mm. Lemin Solariksen ja Strutgatskin veljesten Stalkerin - ja lisää vielä, että "elokuvana tämä olisi todellista Tarkovskia". Jessus, taas minua raahataan hienoon seuraan!

Slaavilaisuus ei ehkä tullut omaan mieleeni, mutta ymmärrän kyllä Jukan pointin, etenkin Alshainin ensimmäisen kertojan Leon Kontén kohdalla. (Ja meren vahva mukanaolo tuo tietysti mieleen Solariksen, joka tosin ei ole suurelta sankariltani Lemiltä aivan lemppareitani - tosin viime lukukerrasta on todella pitkä aika.)  Kritiikkiä Jukalta tulee siitä, että tietyissä kohdissa lukija joutuu kyllä melkoisen infodumppauksen uhriksi paikan historian suhteen, sekä siitä että lähes jokainen yksittäinen juonenrihmakin on pitänyt suolmia mukaan siihen Suureen Juonikuvioon. Vähemmilläkin viittauksilla olisi pärjätty. Molemmissa hän on luultavasti aivan oikeassa ja seuraavissa romaaneissa näihin juttuihin voisi kiinnittää kyllä enemmän huomiota. Arvion viimeisen kappaleen voi heittää melkein suoraan kustantajan mainokseen: Alshain on joka tapauksessa erittäin viihdyttävä tieteiskuvitelma, jonka parissa viettää kernaasti aikaa. Kirja on oikean kokoinen, omaääninen ja jotain aivan muuta kuin angolamerikkalainen avaruusooppera. Jes! Olen onnistunut tekemään sen mitä halusinkin!

KirjaIN-lehti pohtii laajemminkin "Suomi-scifin nousua", kuten lehden kansi ilmoittaa. Vesa Sisätön jutussa käsitellään kuitenkin laajemmin ns. spekulatiivista fiktiota, joka lieneekin parempi termi yhdistämään tätä sekalaista seurakuntaamme, joka leikittelee kaikenlaisella kamalla maagisesta realismista ja kansantarinoista fantasiaan ja "varsinaiseen" scifiin. Itse olen oikeastaan aika avoimesti puhunut itsestäni tieteiskirjailijana (hauskempi sana kuin vähän kömpelö "scifi-kirjailija"), mikä voi tietysti vähän verottaa myyntiä - toisaalta eipä Kolmeysiykköstä tai Alshainia parhaalla tahdollakaan voi markkinoida minään muuna kuin tieteiskirjallisuutena. En tee ihan niin "kovaa sf:ää" kuin vaikkapa Risto Isomäki, mutta huomattavan paljon scifimpää kuin Jääskeläinen tai Sinisalo (romaaneissaan).

Itse arvostelussa Vesa tiivistää tyylikkäästi (ja spoilaamatta) kirjan juoniasetelmia ja summaa sitten niiden alta löytämiään ajatuksia kauniisti: Vieraasta ympäristöstä huolimatta omaanin teemat ovat yleisinhimillisiä: yksinäisyys, lähteminen, menneisyyden jättäminen taakseen, fyysisen esteen tuomat kommunikaatiovaikeudet ja ystävyys. Mäkelä käyttää tieteiskirjallisuuden keinoja korostaakseen teemojaan. Saan "pientä miinusta" Helsingin puhekielen ilmaisuista - samaa kritiikkiä on tullut privaatisti eräältä toiseltakin fandomilaiselta. Voi tosiaan olla, että itse itähelsinkiläisenä en edes välttämättä huomaa, milloin käteen sattuu sellainen ilmaus joka muualla asuneen kielikorvassa kuulostaa tyylirikolta. Jälleen muistamisen arvoinen asia. Mutta tämäkin arvostelu päättyy äärimmäisen itsetuntoa kohottavasti: Sen sijaan romaanin tunnelma on aito. Alshainin autiot, hiljaiset rannikot salaperäisen meren äärellä komppaavat hyvin kertojien pohdintoja menneisyyden tragedioista.

Tästä on hyvä jatkaa, kuten tavataan sanoa. Tästä on erittäin hyvä jatkaa.