Rooma-televisiosarjan aloittaessa reilu kuukausi sitten en ollut lainkaan ainoa vanha kääpä, joka nostalgisesti muisteli 1970-luvun klassikkoa Minä, Claudius, joka perustui Robert Gravesin samannimiseen romaaniin (ja sen jatko-osaan Claudius Jumala). Vaan eipä enää tarvitse muistella, sillä FST5 rupesi pari viikkoa sitten näyttämään sitä itseään. Sarja on tullut digipuolelta aikaisemminkin, mutta meidän taloutemme boksi täytti vasta vuoden.

Peräkkäisinä iltoina tulevia sarjoja on helppo vertailla. Tällä hetkellä tapahtumilla on aikaeroa muutamia kymmeniä vuosia: Rooman teini-ikäisestä Octavianuksesta on tullut Claudiuksen vanheneva keisari Augustus. Triumviraateista ja sisällissodista on päästy jonninmoisen rauhan kauteen.

Sarjojen toteutustavat kertovat sekä tekoajasta että oletetusta kohderyhmästä. HBO:n Rooma on 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lapsi, jossa käytetään hyväksi kaikkia CGI:n tuomia mahdollisuuksia tuottamaan näyttävä ja vauhdikas seikkailusarja. Seksiä ja väkivaltaa mukana sen verran, että teinit pysyvät sinnikkäästi ruudun ääressä. BBC:n Claudiuksessa näkyy teatterihenkinen toteutus niin näyttelijäsuorituksissa kuin esillepanossakin. 70-luvulla ei tietenkään ollut samanlaisia kuvankäsittelymahdollisuuksia, joten tapahtumat pysyvät hiljaisissa sisätiloissa, vain muutaman henkilön keskisinä. "Joukkokohtaukset" ovat rajoittuneet muutamaan, ahtaalle kujalle tungettuun avustajaan tai pelkkiin hurraaviin ääniin ylhäisyyksien astuessa amfiteatterin aitioonsa. Mutta tavoitteetkin ovat olleet toiset, sillä osattiinhan siihenkin aikaan tehdä värikästä ja väkivaltaista seikkailusarjaa, jos niin haluttiin. Sarjan teatterinomaisuus on tarkoitettu vetoamaan vanhempaan, hitaammin kehittyvän tarinan detaljeista nautiskelevaan katsojakuntaan. Se on tarkoitettu myös yleisölle, joka ei pelkää hiljaisuutta roolihahmojen repliikkien välissä: nykymeininkiin tottuneeseen korvaan suorastaan pomppasi se, ettei Claudiuksessa käytetä lainkaan taustamusiikkia eikä juuri lainkaan foley-ääniä: niitä pieniä, huomaamattomia ääniefektejä, jotka synnyttävät kuvan taustalle vaikutelman vaikkapa railakkaista orgioista. (Tämäkin on tietoinen ratkaisu: näille efekteille nimensä antanut herra Foley oli muistaakseni nimenomaan BBC:n ääniteknikko.) Jo 90-luvulla oli harvinaista kohdata yhtään televisiosarjaa jossa ei olisi foleyta käytetty, ja lopulta pitkään hiljaisuutta ja taustamusiikittomuutta harrastanut Kauniit ja rohkeatkin antoi periksi...

Omakin makuni on aikaa myöten muuttunut, ja ehkäpä aika on vähän niitä muistojakin kullannut. Dialogi vaikuttaa paikka paikoin varsin kököltä, eikä Livian silmitön pahuus enää järisytä sillä tavalla kuin absoluuttiseen hyvään ja pahaan herkemmin uskonutta teiniä. Toisaalta itse (tulevaa keisari) Claudiusta esittävä mestarinäyttelijä (sir) Derek Jacobi ei ole vielä päässyt kunnolla edes vauhtiin. Ainakin toistaiseksi molemmat sarjat pysyvät seurannassa.