Junassa jossakin Siuntion tietämissä. Ukkosmyrsky on kuulemma vahingoittanut kulunvalvontaa, joten paluumatka Turusta käy odotettua hiljaisemmin. Vaimo kertoi puhelimessa, että kotosalla ukkonen on saanut veden tulvimaan pikku taloyhtiömme kellariin, joten säästynpä siltä tyhjennysurakalta.

Ensivierailu Turun kirjamessuille osoittautui mukavaksi ja vaivan arvoiseksi reissuksi, vaikka ei voikaan väittää, että oleskeluni Turun SF-seuran osastolla olisi varsinaista tungosta aiheuttanut. Kummallista se olisikin ollut. Suhteellisen tuntematon ja vielä lukijakunnan vähemmistöä kiinnostavan genren kirjailija ei ole mikään sen valtavampi mediatapaus. Mutta pohjatyötähän tässä vasta tehdään. Ainakin tässä vaiheessa uskon vielä vakaasti, että on parempi luottaa sanan vähittäiseen leviämiseen puskaradion kautta ja kirjoittaa sellaisia kirjoja, jotka omasta itsestä tuntuvat mielekkäiltä ja kirjoittamisen arvoisilta. Eiköhän messuilta lähtenyt muutama kappale kirjaa lukijoille, jotka yhteisen jutteluhetkemme jälkeen ovat entistä kiinnostuneempia Alshainista - ja vielä kärkkäämpiä kehumaan kirjaa myös kavereilleen, jos se sitten lunastaa ennakko-odotuksia.

Turun messut ovat sitä paitsi mukavalla tavalla pienemmät kuin Helsingin megajättisuperplatinatapahtuma. Kirjamessusalien ohella oli aikaa piipahtaa myös keräily- ja ruokamessupuolella edes läpi kävelemässä. Jalat tosin protestoivat kaikkea sitä seisoskelua ja käveleskelyä kunnon reippaan kävelemisen sijaan.

Nyt junassa on sitten ollutkin tilaisuus lepuuttaa jalkoja tuntia odotettua kauemmin. Onneksi olin varautunut modernilla matkaviihdepaketilla: mukana on kannettava tietokone ja pari DVD-levyä. Ynnä kunnon suljetut kuulokkeet (jotka epäilemättä herättävät hilpeyttä ja epäuskoa kanssamatkustajissa). Olen tässä nautiskellut viime aikojen konserttilevylemppareihini kuuluvalla paketilla, Creamin vuoden 2005 reunion-konsertilla. Sedät ovat kaikkien näiden vuosien (ja sairauksien) jälkeen yllättävän vetreitä ja viitsivät heittää vanhoja biisejään modernimmalla otteella kuin nostalgiaryhmiltä yleensä odotetaan. Hyvä niin. Sitäpaitsi Cream sattuu olemaan se bändi, joka minut sai innostumaan bassonsoitosta - vieläpä vuonna 1980, jolloin vähemmän muodikasta kamaa olisi ollut vaikeaa edes kuvitella. (No, proge tietysti. Se on epämuodikasta aina ja se on sille enimmäkseen ihan oikein! Hah!)