Sain eilen lopultakin käsiini uuden Portin (3/2006), jossa on Harri Erkin jotakuinkin ylistävä arvio Alshainista. Arvostelun loppukommenttihan on ollut Liken kirjaesittelysivullakin jo monta päivää: "Alshain on loistavan kirja: uutta suomalaista (scifi)kirjallisuutta hienoimmillaan. Suosittelen: matkustakaa Alshainiin. Matka todella kannattaa."

Harri Erkin arvio on jossain määrin poikkeuksellinen siinä mielessä, että se ei arkaile käydä läpi juonikaaria loppuratkaisuun asti - jos pelkäät ns. spoilereita, kannattaa tuo arvio lukea vasta Alshainin lukemisen jälkeen. Itse olen pyrkinyt kuitenkin kirjoittamaan kirjani niin että sen lukeminen on mahdollista muillakin tavoin kuin loppuratkaisun ympärillä pyörivän jännityksen takia. (Vaikka kirjassa on myös eräänlainen dekkarijuoni, itseni mielestä kiinnostavinta siinä on loppuratkaisun sijaan pikemminkin se, mikä saa poliisin tulkitsemaan asioita niin kuin tulkitsee, ja mitä hänen johtopäätöksensä merkitsevät hänelle itselleen ja hänen terveydelleen.) 

Kirjan arvioimisen kannalta juonikaarien tarkastelu puolestaan antaa paljon paremmat eväät arvioida tekstiä ja kokonaisuutta. En ole (vielä, hah!) niin klassikko että tuotantoani tai teoksiani analysoitaisiin kovin kirjallisuustieteellisesti tai edes elämäkerrallisesti - ja koska sellaista ylipäänsä tehdään useimmiten vasta tekijän kuoltua, Erkin analyysi oli monessakin suhteessa minun itseni kannalta hyvin kiinnostava. Siinä missä 391 luettiin usein kepeähkönä seikkailukertomuksena (millaisena en itse sitä oikeastaan lainkaan ajatellut), Alshainin kohdalla tuntuu paremmin löytyneen pintatapahtumien alta merkityksiä, ajatuksia ja ns. sanomaa. Siinä mielessä olen tällä kertaa siis onnistunut tekemään rivien väleistä paljon helppolukuisempia. Silti tähänastisten arvioitsijoiden näkemykset kirjan keskeisistä teemoista ovat olleet mukavasti erilaisia, mutta eivät sellaisia mitä en olisi allekirjoittamassa. Erkin huomio Elämän tarkoitus on levittää elämää, antaa Mäkelä teoksensa kertoa on ehkä sellainen teema-aines mitä en itse olisi nostanut kovin keskelle, vaikka myönnän kyllä tuonkin ajatuksen sieltä löytyvän. Tuon juonielementin muotoutuminen lopulliseen muotoonsa tapahtui varsin myöhäisessä vaiheessa kirjoitusprosessia - joskin muodon löytyessä se tuntui lähes itsestäänselvyydeltä - joten ehkä siksi kyseessä ei ole minun mielessäni aivan keskeisin juttu.

Eräs useimmille arvosteluille tyypillinen piirre on ollut tähtialuksen putoamisen mainitseminen. Ilmeisesti kriitikot ovat lukeneet kirjan takakannen ja kustantajan esittelyteksin? Molempien pohjana on itse kirjoittamani esittely, jota sitten kustannustoimittaja ja markkinoinnin väki ovat tahollaan muokanneet. Esittelyssä tähtialuksen putoaminen on hyvinkin keskeisessä osassa oikeastaan kolmesta syystä.
• Ensimmäinen on se, että tämä nimenomainen tapaus kyllä mainitaan jokaisen kertojahahmon osuudessa: tämä ei ole maailman omaperäisin kerronnallinen temppu yhdistää erillisiä tarinoita. Itselleni ajatus lienee tullut aika pitkälti kahdesta lähteestä: toinen oli Riku Korhosen loistava kertomussarja Kahden ja yhden yön tarinoita, toinen (ja ehkä tärkein) Jarmo Lampelan upea elokuva Joki.
• Toinen syy oli se, että minulla oli vaikeuksia keksiä esittelytekstiin jotakin konkreettista sanottavaa kirjan tarinasta. Alshain syntyi monen pienen kertomusidean yhdistelmänä ja pysyi toisiinsa lomittuvien pienten ihmiskohtaloiden koosteena. Tähtialuksen putoaminen oli sellainen helppo juonen palanen, jonka saattoi muutaman lauseen tekstiin poimia.
• Kolmas (ja tässä vaiheessa luultavasti jo aivan ilmeinen) syy paljastuu kustannustoimittajani Stellan tarkkasilmäisesti eräänlaiseksi kirjan teemaksi nostamasta lauseesta Alshainissa kaikki tapahtuu siellä, minne yksikään ihminen ei katso. Aivan niin: halusin saada lukijanikin katsomaan tiettyyn suuntaan ja odottamaan tiettyjä asioita. Ainakin ensimmäisellä lukukerralla.

Ei Harri Erkkikään silti ihan kaikesta kirjassa ollut pitänyt: Jonkin verran minua kiusasi se että Mäkelä liitti melkein kaikkien henkilöidensä mielenliikkeiden kertomiseen melko maneerisen ja stereotyyppisen seksuaalisia haaveita ja toiveita sisältävän osasen... Nykyproosaan usein sisältyvät seksuaalifantasiat, niiden maneerinen toistaminen latistaa tekstiä, ja Mäkelän tapauksessa ne ovat osoitus siitä, että kirjoittaja ei ole ajatellut tätä osaa syvällisesti, pikemminkin kirjoittaessaan tuuminut että tällaiset nyt kuuluvat "pakollisena osana" kaikkeen. Hmm. Tavallaan ymmärrän tulkinnan, mutta oman kirjoittamiseni kannalta asia ei mennyt ihan tuolla tavoin. Tiettyjä asioita tuli joukkoon ihan siksi, että pyrin (saatuani kirjan rakenteen ja juonenkulun hahmotettua) tunkeutumaan kertojieni pääkoppaan ja kirjoittamaan eräänlaista toisen henkilön tajunnanvirtaa. Tällöin sellaiset ohimenevät ajatuksenalut, joita luullakseni useimmilla meistä on, saattavat valmiissa tekstissä pompata silmille huomattavan paljon voimakkaammin kuin mitä kyseisillä ohimenevillä ajatusleikeillä on kertojahahmon "todellisissa" mietteissä ollut merkitystä.

Eräällä, useamman kertojan osuudessa esiin nousevalla seksuaalisella episodilla on sitten kirjan syntyhistoriallinen selityksensä. Alkuperäisissä romaanin tarinakaavailuissa erään tietyn koululaisryhmän tekemiset ja ystävyys olivat paljon keskeisemmässä osassa, ja pitään suunnittelin kirjoittavani kirjan lomittaen kahta, (Maan vuosissa) parinkymmenen vuoden päässä toisistaan tapahtuvaa tarinaa. Niistä toisessa oli merkittävässä osassa seksuaalisuus sosiaalisena sitouttajana (vastakohtana seksuaalisuudelle lisääntymiskeinona). Tämä tarina jäi lopullisessa kirjassa kuitenkin vain muistelun ja infodumppauksen varaan, joten sen (tässäkin versiossa voimakkaasti esiin nousevat) seksuaaliset elementit jäävät ehkä sitten turhan irrallisiksi ja hyppäävät silmille.

(Tätä tekstiä olan yli lukenut vaimoni muistutti juuri vanhasta hyvästä ohjeesta: "Kill your darlings." Hän saattaa hyvinkin olla oikeassa. Tai sitten palaan tähän asiaan jossakin toisessa kirjassa, jollakin toisella tavalla. Aika näyttää.)

Siteerataan vielä lopuksi Harri Erkin arvostelusta kohta, joka ilahdutti minua erityisen paljon: Mäkelä kirjoittaa aivan omatyylistä ja -sisältöistäkin tieteiskirjallisuutta, kirjallisuutta joka on enemmän kuin scifiä. Mäkelä yhdistää scifiinsä sekä rakkaus- että rikosromaanin, ja kirjoittaa siten aitoa kaunokirjallisuutta, joka nousee paitsi suomalaisen tieteiskirjallisuuden myös koko kotimaisen kirjallisuuden kärkeen. Mäkelä ansaitsisi lukijoita genren ulkopuolelta, toivottavasti myös saa. Jos lukijakunta rajoittuu meihin scifikahjoihin vain, se on suuri vahinko.

Ai niin, Portin nettisivu  jaksaa minua ilahduttaa aina kun siellä käyn. Nostalgiasyistä - sivujen tyyli ja toteutus on aitoa 1990-luvun alkupuolta. Tuollaisia ne kaikki olivat silloin joskus, nuoriso!