Erinäisissä minunkin lukemissani blogeissa on pyörinyt meemi: kerro viidestä itsellesi merkittävästä naisartistista. Tämähän on kertakaikkiaan aivan ns. minun pallopuistossani, muuten paitsi että tapana on ollut pistää linkkejä YouTubeen tms. Ja tämähän on tökkinyt minun kohdallani. YouTube on ihan hauska tapaus monessakin suhteessa, mutta ongelma minun kannaltani on se, etten osaa edelleenkään ajatella musiikkia videopätkien kautta. Konserttivideot ovat ihan ookoo, niitä katselee mielellään. Mutta mainosvideoiden nousukausi sattui juuri tasan siihen kymmenen vuoden jaksoon, jolloin elin (omasta valinnastani) ilman televisiota, enkä niiden lumoon ole onnistunut sittenkään koukuttumaan, muutamia pikku poikkeuksia (Weezerin "Buddy Holly", tietysti!) lukuun ottamatta. Joten jos alla on linkkejä, ne vievät luultavammin jonnekin muualle kuin videoklippeihin.

Unknown Gender on kadonnut maailmasta niin tehokkaasti, että olin ällistynyt löytäessäni tuon yhdenkin linkin trion Rockpalast-keikalle vuonna 1985.
Törmäsin yhtyeeseen sattumalta: saksalaistuttava oli kyläilemässä Helsingissä, ja minun piti näyttää hänelle vähän kaupungin meininkiä. Joten vein hänet Tavastialle, jossa soitti ko. yhtye, jonka nimen oli häthätää kuullut. Bändihän soitti aivan hervottoman tiukkaa, aistillista, omintakeista funkia, joten kun vähän myöhemmin sattui levykaupassa käsiin esikoisalbumi Girls Have Rhythm, se lähti mukaan. Samoin vähän myöhemmin julkaistu hieno kakkoslevy Electric Kiss. UG tuli uudelleen keikalle Tavastialle ja oli vieläkin loistokkaampi, joskin esityksen seuraamista ja mukana joraamista häiritsi jonnin verran eturivissä heiluneen Sielun veljien basistin Jouko Hohkon tilaa vievä tanssityyli. (UG olikin englantilaisen Blurtin ohella niitä harvoja yhtyeitä, jotka itse tunnistin Siekkarien todennäköisiksi vaikuttajiksi.)
Vuosiin en kuullut yhtyeestä mitään, yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella sattui jostakin käteen She-Devil-niminen levy. Se oli kuitenkin käytännössä laulajakitaristi Lynne Messingerin syntsavetoinen soololevy, eikä ilman huikeaa basistia Cindy Rickmondia kuulostanut lainkaan siltä Unknown Genderiltä jota olin aikanaan diggaillut. Messinger näyttää olevan edelleenkin aktiivinen, myös Cindy Rickmond näyttää tehneen ainakin New Ideas -nimisen soololevyn.

Tavaramarkkinat saapui tietoisuuteni ensimmäistä kertaa syksyllä 1982 eräissä opiskelijabileissä. Silloin viisihenkinen yhtye esiintyi hörhelöalusvaatteissa ja, eh, runsaahkon gogo-tytön keralla - ja lumosi minut kertaheitolla. Bottan puuroisesta akustiikasta huolimatta yhtyeen senaikaisesta (ja, totta vieköön, valitettavasti, myös nykyisestä) rockbändiretoriikasta poikkeava (itse)ironinen vaihtoehtohuumori vetosi väistämättä. (Kuten sisareni totesi hankittuaan bändin esikoisalbumin: "En ollut aikaisemmin tajunnutkaan, miten sovinistisia rockbändien tekstit ovat.") Kokoonpanon myöhempi menestys Rockbändien SM-kisoissa ei ollut mikään yllätys, ja hienoja keikkoja tuli nähtyä erinäisiä. Vähitellen musiikki vakavoitui ja muuttui kunnianhimoisemmaksi. Kakkosalbumi Lievä kosto on edelleenkin kestävä mestariteos. Valitettavasti kokoonpano hajosi tehtyään tämän jälkeen vain pari singleä (kadonneeksi levyksi laskettavissa oleva "Kaupungin yksiöt" ja turhankin taajaan kuultu "Kevät"). Onneksi Liisa Akimof on jatkanut, joskin viime vuosina enimmäkseen tv-tuotannon puolella. Akimof oli muuten ensimmäisiä Rumbaan haastattelemiani artistejani, ja kyseinen haastattelu on edelleenkin lempparini kaikista tekemistäni.


 PJ Harvey oli ollut nimenä tuttu jo hyvän aikaa, mutta kärsin 90-luvun alussa jonkinlaisesta särökitara-allergiasta (ehkä "kyllästyminen" olisi parempi sana) ja periaatteessa kiinnostava artisti jäi tutustumatta. Kunnes eräänä kesänä tulin Roskilden festivaaleilta niin rahattomana, että jouduin viihdyttämään itseäni Tukholman ja Helsingin välisellä lauttamatkalla vesijohtovedellä ja hytin televisiolla. MTV:ltä sattui tulemaan PJ Harveyn konsertti, ja tämä höyhenboaa ja (omaan kokoonsa nähden) valtavaa Gretschin puoliakustista kitaraa käyttänyt lauluntekijä jäi kertaheitosta mieleen. Ongelma oli ollut, että olin yhdistänyt Harveyn brittipoppiin, kun hänen musiikkinsa kuitenkin nojasi paljon enemmän minulle läheisempään bluesiin.
Muutama vuosi myöhemmin ilmestyi To Bring You My Love ja Harvey esiintyi yhtyeineen (jälleen) Roskildessa. Konsertti oli yhdessä festivaalien isommista teltoista. Tiukkaan pakkautunut yleisö oli niin rentoa, että hikinen tungos ja paljaiden hartioiden kosketukset tuntuivat pikemminkin aistillisilta kuin ahdistavilta. Harvey itse, pitkässä kultalameemekossaan ja loistavine yhtyeineen, teki konsertista yhden kaikkien aikojen upeimmista livekokemuksista.

Rokia Traoré tuli hänkin nähtyä Roskildessa. Nimi oli kyllä ennestäänkin tuttu, mutta olen festivaaleilla käydessäni aina tarkistanut kaikki artistit, joiden kotimaaksi on ohjelmalehtisessä mainittu "Mali". Kyseessä olikin komea, komea keikka.  Hieno uuden polven laulaja, lauluntekijä ja kitaristi, joka on viime vuosina alkanut saada ansaitsemaansa mainetta.

Ani DiFranco yhdistää tavallaan monta minulle kiinnostavaa elementtiä. Tausta uudessa aallossa, lauluntekijä, puoliakustista musiikkia, hienoja tekstejä, kiinnostavia rytmejä,... ja vielä lisäksi työnsankaruus oman ja edelleen itsenäisen Righteous Babe -levyfirman perustajana. Päälle päätteeksi vielä niihin erittäin ikimuistoisiin laskettava keikka Tavastialla viime vuosikymmenen lopulla.

Siinäpä viisi. Jos joku ihmettelee, että missä on Patti Smith, niin hänestähän tuli taannoin kirjoitettua (ja käännettyä) ja häntä kuunneltua sen verta paljon, että olen varmuuden vuoksi pitänyt pientä vieroituskuuria. Muita bubbling under -naisartisteja ovat mm. Natacha Atlas, Värttinä, Oumou Sangare, Yungchen Lhamo, Kate Bush, Diamanda Galas, Marianne Faithfull,...