Arvostellessani vuonna 1997 Rumbaan Se-yhtyeen Singlet-albumin esitin lopussa vienon toivomuksen, ettei vielä julkaisemattomia Se-albumeja Banaaniconga ja Lasi kirkasta vettä tarvitsisi odottaa aivan yhtä kauan. Kyseessä on nimittäin kaksi suomalaisen rockmusiikin 1980-luvun todellista helmeä.

s_Se_Banaaniconga.jpgMutta ei ole rokkilehden rokkikriitikolla tässä maassa paljoakaan painoa, perhana. Banaanicongaa jouduttiin odottamaan kymmenen vuotta. Ehdin tuossa monta vuotta sitten jo toivon menettäneenä poltella itselleni kopion, joka oli äänitetty kirjaston kuluneesta LP-versiosta. Mutta nyt Banaaniconga-cd on lopultakin ilmestynyt, ja kuulostaa upealta!

Miinuspisteitä tulee kyllä hieman kannesta: alkuperäisen tarkoituksellisen kaksiulotteisen kuvan vastapainona oli kannen reikä, josta näkyi levyn etiketti (kuten oheisessa kuvassa). Näin lopputulos oli sittenkin, aidosti, kolmiulotteinen. CD-version kannen keskelle on vain läntätty (oikein päin käännetty) muka-etiketti, johon on ahdettu levyn kaikkien laulujen tiedot, ei vain alkuperäistä a- tai b-puolta. Kaikki kolmiulotteisuus on kadonnut.

Mutta musiikkihan on tärkeintä. Se on jäänyt turhankin syrjään 80-luvun merkittävistä suomalaisbändeistä puhuttaessa. Laulaja-kitaristi-lauluntekijä Yarin (Jari Knuutinen) ympärille koottu yhtye muodosti kuitenkin terveellisen vaihtoehdon uuden aallon kliseisimmälle "reilu meininki" -tyhjäpäisyydelle. Sen musiikki oli pahimmillaan äärimmäisen ahdistavaa, usein synkkää - mutta samalla oivaltavaa ja uusia näkökulmia etsivää, niin musiikin kuin sanoitustenkin suhteen. Se otti käyttöönsä uuden aallon mahdollistaman oikeuden yhdistää musiikkiinsa aineksia ihan mistä tahansa ja tehdä niille aineksille ihan mitä tahansa - ja toteutti periaatetta täysin rinnoin. Kokeilunhalua tasapainotti Yarin laulujen melodisuus, joskus suorastaan iskelmällisyys. Toisinaan halu ikään kuin olla kuulumatta härmärockin uuden aallon veljeskuntaan korostui hyvinkin vahvasti: legendaariselle Hilselp-kokoelmalle Se levytti laulun nimeltä "Punk on typerää", vieläkin legendaarisemmalla Pohjalla-kokoelmalla kuullaan "Ei asfaltti liiku" -liftausklassikon ohella laulu nimeltä "Peilit", jossa on seitsenminuuttinen kitarasoolo. Niin, ja yhtyeen ensimmäinen oma albumi ... ja me tehtiin rakkautta (1978, cd-versio 1990) on neljään, kymmenminuuttiseen osaan ("beethovenilaisen periaatteen mukaan", kuten Yari totesi) jaettu kertomus erään ihmissuhteen hajoamisesta.

Kakkosalbumi Pahaa unta? (1980, cd-versio 1989) oli sitten normaalimpi rocklevy - joskaan ei tunnelmiltaan: "Onneksi se on vain pahaa unta", julisti Soundin levyarvostelun otsikko (kaikenlaista sitä ihmisen mieleen jääkin!). Tummasävyinen levy käsittelee mm. itsemurhaa (kaunis pianoballadi "Varjot"), ihmissuhdevaikeuksia ("Anna mun olla") ja television sotauutisia ("Ollaan naurettu niin kauan").

Banaaniconga (1981) tekee sitten jo heti alkuun selväksi, ettei kyseessä ole mikään ihan normaali rocklevy, sillä puoliminuuttinen ensiraita "L" sisältää lattialle putoilevien pingispallojen ääniä, jotka lopulta kuulostavat aplodeilta. Osa lauluista on kiihkeitä, miltei epätoivoisia purkauksia ("Toukokuun 1.", "Meksiko Meksiko"), osa rauhallisempia, seesteisempiä, mietteliäämpiä, jopa positiivisempia: "Takaisin mereen", "Onnellisten tähtien alla", "Isä". Välissä on lyhyitä efektikollaaseja ja instrumentaalipurkauksia. Minun ehdoton suosikkiraitani on "Kolme toivomusta & Lumottu linna", jonka alkuosa on cembalon säestämä kansansatu - tai kansansatuteemainen vitsi. Sen jälkeen seuraa laulu, jota on kuvattu yhdeksi hienoimmista musiikillisista rakastelukuvauksista - Yarin tapa maistella kertosäkeen "Me"-sanaa kerta toisensa jälkeen tekee kauniilla tavalla selväksi sen, mihin kielikuvat viittaavat.

Sillä oli tapana julkaista singleinä aivan eri materiaalia kuin LP-levyillä, myös hienoja cover-tulkintoja ("Mä haluan elää"/"Eve of Destruction", "Mitä me tehdään?"/"Pale Blue Eyes", "Noniin, noniin"/"Sweet Jane"), joten oli luonnollista julkaista sitten singlekokoelma, joka julkaistiin lähes puolet pidempänä cd-versiona vuonna 1997. Uuden painoksen versio "Kadonneista" ei ole mielestäni niin hyvä kuin vinyylipainoksella, mutta muuten levyltä löytyy todellisia helmiä: "Onksunkoskaantehnytmieli", "Köyhän pikajuna", "Pienet lampaat", "Missä on taksi joka ajaa ympyrää",...

Sen viimeiseksi albumiksi jäi vuoden 1984 Lasi kirkasta vettä, hieno kokoelma upeita lauluja. Yari on sittemmin tehnyt harvakseltaan soololevyjä sekä päätoimekseen musiikkia elokuviin ja televisiosarjoihin. Myös basisti Eeva Koivusalo on ollut aktiivinen mm. Liisa Akimofin bändeissä, Niko Ahvosen Cortina Jetsissä ja klassisemmissa yhteyksissä. Hän on sitä paitsi yksi kaikkien aikojen mielibasistejani.