En ole mitenkään erityisen innokas tulostaja. Suurimman osan tietokoneenomistusaikaani minulla ei edes ole ollut kirjoitinta - ei ole ollut varaa. Sitä paitsi ajatus paperin ja musteen haaskaamisesta miljoonaan välitulosteeseen on aina tuntunut jotakuinkin älyttömältä. Myös tekstin korjailu tuntuu helpommalta näytöllä, suoraan tiedostoon.
Jossakin vaiheessa tekstiä on kuitenkin ryhdyttävä katselemaan erilaisessa muodossa. Printattuna se näyttää aivan erilaiselta, siitä huomaa erilaisia asioita. Jotta ero teksturin näyttämään jälkeen olisi mahdollisimman suuri, teen teksteistä yleensä pikataiton InDesignillä ja tulostan sen. Taitettu teksti asettuu sivuille paljon luettavamman näköiseksi.
Nedut saavutti tänään printtivaiheen. Tätä versiota (oman laskentatapani mukaan "versio 4") ei vielä näytetä kustannustoimittajalle tai ateljeekriitikoille. Pidän nivaskaa kirjoituspöydän nurkalla muutamia päiviä ja käyn sen sitten läpi - jos sää on nätti, pergolassa istuskellen. Vasta seuraava printti- ja taittoversio (viitonen tai kuutonen) pääsee muiden ihmeteltäväksi.
Siihen asti joudun edelleen elämään ylä- ja alamäissä. Välillä romaani tuntuu suorastaan hienolta, välillä vähän osoittelevalta ja kummalliselta. Välillä kaikki tuntuu loksahtelevan paikalleen, välillä tuntuu, että roiskin heittoja tuonne ja tänne. Niin pitääkin. Vielä ei ole aika lopettaa ideoiden merkitsemistä muistikirjaan. Teksti kehittyy aina siihen asti, kunnes tiedosto lähtee painoon.
