Vuonna 2001 tutkiskelin Roskilden festivaaleilla ohjelmavihkosta. Ko. festivaaleilla on osoittautunut hyväksi tavaksi mennä katsomaan bändejä, joista ei ole koskaan kuullut ja jotka tulevat maasta, josta ei ole koskaan kuullut ainoatakaan bändiä. Kyseisen vuoden tarjonnassa oli tosin kaksikin esiintyjää maasta, josta olin kuullut paljon mieluista musiikkia, nimittäin Malista. Toinen oli levyiltäkin tuttu Rokia Traoré, toinen minulle tuntematon ryhmä nimeltä Tinariwen. Jälkimmäisen mainosteksti tosin vaikutti kornilta - "kapinallisia, jotka vaihtoivat kalašnikovit sähkökitaroihin" - mutta päätin silti tsekata mistä oli kyse. Ainahan telttalavan äärestä pääsi lähtemään pois. Sitäpaitsi yhtyeen kuuluminen Pohjois-Malin tuaregivähemmistöön kiinnosti; vanha suosikkini Ali Farka Toure -vainaa levytti joitakin äärimmäisen kiehtovia kappaleita tuaregien käyttämällä tamašek-kielellä.
Enkä totisesti katunut. Tinariwenin viisi kaapuihin ja huiveihin kietoutunutta miestä ja kaksi paljaspäistä naista saivat aikaan lumoavan kudoksen ajattomalta tuntuvia rytmejä, melodioita ja tunnelmia, joissa tuntui olevan jotakin hyvin samanlaista iättömyyttä kuin Touressa tai John Lee Hookerissa. Minun - ja mone muun - korville Hookerin bluesin ja tuaregien musiikin sukulaisuus oli selvä, vaikka molemmat olivat kehittäneet perinteen pohjalta aivan omanlaistaan, modernia ilmaisua tyytymättä miksikään tradition toistajiksi.Kesti melkoisen kauan jäljittää netin kautta bändin esikoisalbumi The Radio Tisdas Sessions, mutta levy oli vaivan arvoinen. Kakkoslevy Amassakoul (2004) löytyi jo paljon helpommin, ja sen soittaminen tuttaville on riittänyt synnyttämään useammankin uuden fanin. Keikka Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa vahvisti mielikuvat kokoonpanoaan hieman muuttaneen yhtyeen keikkamagiasta. Ote oli ehkä hieman, eh, rokimpi, mutta silti lumoavan omaperäinen.
Vähitellen kasvava tietomäärä yhtyeen taustasta paljasti senkin, ettei Roskilden esitteen mainoslause ollut ihan tuulesta temmattu: Yhtyeen jäsenet olivat tavanneet Moammar Gaddafin sissikoulutusleirillä, missä heille oli vähitellen valjennut, etteivät Libyan diktaattorin tavoitteet sittenkään sisältäneet tuaregikulttuurin etujen ajamista - joten he karkasivat leiriltä ja palasivat kotiin ajaakseen asiaa musiikin avulla. Useampaan kertaan sisällissodaksikin yltänyt kitka tuaregien sekä Algerian ja Malin virallisen hallinnon kanssa kuuluu edelleen Tinariwenin musiikissa. Yhtyeen tamašekinkielinen nimi muuten tarkoittaa "tyhjiä paikkoja" - siis autiomaata.
Viime viikkoina levysoittimessa on pyörinyt varsin taajaan Tinariwenin tuore kolmosalbumi Aman Iman. Jälleen hieno, hieno albumi, vaikkakaan levyltä ei ole vielä erottunut aivan sellaista herkkupalaa kuin kakkosalbumin avausraita "Amassakoul'N'Ténéré". Kiehtovan pienen yksityiskohdan albumiin tuo se, että sanoitukset on painettu kanteen englannin ja foneettisen tamašekin ohella myös tifinar-kirjoituksella, jonka sanotaan olevan yksi vanhimpia edelleen käytössä olevia kirjoitusjärjestelmiä maailmassa.
Suosittelen - Tinariwen alkaa olla niin tunnettu nimi, että levyjä saattaa löytää lähilevykaupoistakin, ja jos ei löydä, kannattaa vaatia tilaamaan uhkaamalla, että ostos tapahtuu muuten netitse. Jottei ihan sikaa säkissä tarvitsisi ostaa, kannattaa käydä kuuntelemassa ääninäytteitä bändin nettisivuilta. Ne, joita viehättää katsella YouTuben kiusaannuttavan heikkolaatuisia videopätkiä, törmäävät bändin nimellä hakiessaan mm. klippeihin, joissa Tinariweniä vahvistaa Carlos Santana -niminen kitaristi.
