Liken karkelot ovat kuuluneet elokuun lopun ohjelmaani tasan siitä lähtien, kun niitä on järjestetty (noin vuodesta 1990). Ensin notkuin paikalla osakkaana ja yleisenä hangaroundina, sittemmin kääntäjänä, talon graafikkona/kustannustoimittajana ja nyttemmin myös kirjailijana. Paikalle hankkiutumiseen syitä on siis monia: vanhojen tuttujen ja/tai ennestään tuntemattomien kollegojen/yhteistyökumppanien tapaaminen, omien tekemisten markkinoiminen, mahdollisista tulevista hankkeista keskusteleminen, oluttarjoilu, yleinen norkoilu, nyttemmin myös bändien kuunteleminen. Kuulakisaan en ole koskaan osallistunut, mutta koska voitin viimeisen Liken bileissä järjestetyn neppisskaban joskus vuosikymmenen alkuhämärässä, olen edelleenkin Liken hallitseva mestari. (Voitokas neppis nimeltä Musta Kasi on sekin yhä tallessa: osa kanssakilpailijoista tosin paheksui modatun neppiksen käyttöä, mutta kun modaukset olivat neppissääntöjen mukaisia, niin...)
Poikkeuksellien hienolta näyttänyt ruokatarjoilu jäi tällä kertaa valitettavasti kokeilematta: en päässyt jonottamaan kun odottelin lyhkäistä lavavisiittiäni syksyn kirjailijana, ja eteiseen asti yltänyt jono katosi vasta kun ruokakin korjattiin pois. Mutta tulipa käytyä ensimmäistä kertaa elämässäni Tavastian lavalla, edes yhteen kysymykseen vastaamisen verran! (Tätä puutetta on tietenkin korvannut se, että olen soittanut elämäni ensimmäisen bändikeikan Vanhan ylioppilastalon juhlasalin lavalla, joka siihen aikaan oli - surkeasta akustiikastaan huolimatta - melkoisen suosittu ja arvostettu rockklubi niinä iltoina, jolloin sitä ei vuokrattu opiskelijajärjestöjen bileitä varten.)
Kovin laajoja kirjallisia keskusteluja ei tullut tällä kertaa käytyä melutason vuoksi, joka oli salissa bändien esitysten välilläkin vähän turhan korkea. Loppuillasta tulinkin lähinnä katselleeksi bändejä: olen viime vuosina ollut hävettävän laiska käymään klubikeikoilla, joten tilaisuus tuli tarpeeseen. Turku Romantic Movement (entinen Turun romantiikka) kuulosti hienolta, materiaalia pahemmin tuntemattakin. Muutaman minun kannaltani vähän yhdentekevämmän jutun jälkeen Tuomari Nurmio heitti kahden lyömäsoittajan (Janne Haavisto, Mamba Assefa) kanssa todella rankan ja toimivan keikan. Vanhatkin klassikot saivat uutta mojoa perkkojen ja elektroakustisen kitaran rujonkauniissa käsittelyssä. Viimeisenä oli sitten vuorossa jo ajatuksenakin riemastuttavalta tuntunut kvartetti Kakkahätä-77. Laulajakitaristi näytti olevan (ehkä tyylinmukaisessa) ns. Maho Neitsyt -kunnossa, mutta silloin kun nostalgispunkit biisit saatiin kulkemaan, ne myös kulkivat - koko noin puolitoistaminuuttisen kestonsa verran. Riffittely ja melodiikka oli löytänyt oikein mainiosti 70-80-lukujen taitteen otteen. Nedut-romaanini alussa esiintyvä päähenkilön nuoruudenkokoonpano Näätä on ehkä kuulostanut suunnilleen sellaiselta parhaina päivinään?
Bileistä tarttui hihaan myös vasta painosta putkahtanut Like on Like -kirja, joka toimittajansa Timo Forssin mukaan ei ole historiikki, vaan kokoelma satunnaisia kohtauksia kustantamon kaksikymmenvuotiselta taipaleelta. Viihdyttävän pikku teoksen lukaisi tunnissa. Lyhyydestään ja tietoisesta löysyydestään huolimatta se antaa kyllä ihan hyvin kuvaa siitä, millaiselta putkiikin historia on ainakin minun silmissäni näyttänyt, ja millainen kummajainen Like pitkään oli noustessaan ikuisten opiskelijoiden nyrkkipajatuhertelusta vähintään viisikymppisten seuraan tasaveroiseksi alan tekijäksi (ja sitten yhden vähintään viisikymppisen itsenäiseksi tytärfirmaksi). Muistoja, muistoja... mutta toivottavasti se oikeakin historiikki vielä tehdään.
